perhe

Miks nirsoilet, prinsessa Ruusunen?

Tuskin enää muistan aikaa, jolloin saatoin asettaa prinsessani nenän eteen mitä tahansa sapuskaa ja se katosi silmänräpäyksessä NAMNAMNAMNAMNAM -maiskutusten saattelemana. Ohoi ohoi ja voi voi voi poissa ovat ne ajat. Ilmeisesti tähdet ja kuu asettuivat epäsuotuisaan asentoon vuoden rajapyykin kohdilla, koska Ruususen suu meni suppuun. Maailma kiinnostaa enemmän, syöminen vähemmän. Nykyään päivän ruokailut menevätkin enimmäkseen poskelleen ja ruoka päätyy erinäisten räjäytysoperaatioiden saattelemana lattialle, kissojen vatsaan ja roskikseen. Toisinaan hän ei suostu koskemaankaan tarjolla olevaan ruokaan, vaan toteaa välittömästi: "ei ota. Kiitti". Riippumatta siitä, mitä on tarjolla. LUOJA ANNA MINULLE VOIMIA. 

Kaikki ruoka pitää räjäyttää ja tutkia tarkkaan. Ei auta, vaikka koko perhe syö samaa ja samaan aikaan. Ei auta, vaikka tarjolla olisi tuttua ja uutta. Kaupan valmista tai itse tehtyä. Tässä on nyt hänen mielestään jotain perin juurin hämärää meneillään. Ja asia tutkitaan. Ja sitten, jos flow on oikea, hän ehkä maistaa pikkuisen.

Ilmeisesti pyhällä hengellä, banaanilla ja puurollakin (+hiekalla, pikkukivillä, kävyillä, kukkasilla jamitänäitänyton) voi kuitenkin kasvaa, koska prinsessa venyy jatkuvasti pituutta. Näen kuitenkin jo painajaisia parin kuukauden päässä siintävästä neuvolakäynnistä, enkä edes välttämättä halua tietää, miltä ah niin ihanat käyrät näyttävät. Minulle paras mittari on lapsen yleisvointi. Nirsoilustaan huolimatta hän kuitenkin jaksaa painaa energisenä menemään aamusta iltaan. Ja vaikka minusta ehkä tuntuu siltä, että hän ei syö mitään, useimmiten joka ruokailulla vatsaan päätyy jotakin. Hyvin vähän, mutta jotain se on ilmeisesti se vähänkin. Yleensä aamu- ja iltapalat sujuvat suht ongelmitta. Toisinaan iltapalalla jopa tankataan napa piukeaksi. Yleensä huonoja päiviä seuraa muutama parempi päivä, jolloin kaikki ruokailut sujuvat ongelmitta. Melkein aina saan hänet maaniteltua edes maistamaan, vaikka tarjolla olisi uusia makuja ja raaka-aineita. Ja toisinaan sinnikkyyteni palkitaan, kun hän hyväksyy jonkin aikaisemmin hylkäämänsä raaka-aineen osaksi ruokavaliotaan. Kuten esimeriksi raejuuston, minkä matka lautaselta vatsaan kesti muutaman kuukauden. Nyt se onkin suurta herkkua. 

Mutta silti mammatreffeillä ja Somessa katselen kateellisena, miten Ruususen ikätoverit syövät häneen nähden jopa kaksinkertaisia määriä. Käyttäen siististi ruokailuvälineitä niin, että hädin tuskin muruakaan päätyy lattialle. Lasken hitaasti kymmeneen ja laitan lounaan esille. Vain heittääkseni sen hetken kuluttua roskikseen. Mietin, mikä helvetti tässä meni vikaan. Miksi minun lapsestani tuli nirso ja ennakkoluuloinen?

Iltaisin huomaan googlaavani nirsoilusta: #pitääköollahuolissaan. Ilmeisesti ei, niin pitkälti kuin Googleen on luottaminen. 

Tutkimusten mukaan nirsojen ja kaikkiruokaisten lasten saamissa ravinnemäärissä ei kuitenkaan ole merkittävää eroa. Helpointa on antaa ajan kulua, sillä nirsous on useimmiten ohimenevä vaihe lapsen kehityksessä. (Kotivinkki)

Noniin, tämähän olikin helppoa. Annetaan vain ajan kulua. Miksi en sitä heti tullut ajatelleeksi? Tai ehkä tulin, mutta jotenkin se tuppaa unohtumaan aina siinä hetkessä, kun päivän viimeinkin ruokailu on mennyt päin helvettiä. Ruoan haaskaaminen on se, mikä saa hermoni kiristymään äärimmilleen. Tuntuu turhauttavalta valmistaa, laittaa esille ja heittää roskiin. Siivota lapsi ja ruokailutila viidesti päivässä. Lasken hitaasti kymmeneen ja välillä kahteenkymmeneen. Ja hymyilen hänelle. "KIITOS. Olitpa reipas ruokailija. Hienosti maistoit kaikkea", minä sanon hänelle. Ja yritän kuulostaa mahdollisimman uskottavalta. Tarkoittaa sitä, mitä sanon, vaikka tunnen epäonnistuneeni. Sitten avaudun whatsuppiin, miten lapseni ei taaskaan syönyt mitään. Että turhauttaa, vituttaa ja itkettää. Kun tuntuu siltä, että kaikkien muiden lapset syövät lautasensa tyhjäksi. Paitsi minun. 

Omena ei kuulemma putoa kauaksi puusta. Minäkin olen ollut lapsena hyvin ennakkoluuloinen ja nirso ruokaa kohtaan. Käytännössä elin yläasteikään jäätelöllä, irtokarkeilla, makaronilla ja paahtoleivällä. Muu syömiseni oli jatkuvaa närppimistä ja ruoan pyörittelyä lautasella tai suussa. "En tykkää. Onks tätä pakko syödä. Mutku mää en tykkää". Muistot lapsuuden ruokataisteluista ovat iskostuneet syvälle mieleeni ja siksi yritän välttää muutamia asioita omani kanssa, nirsoilusta huolimatta. Kuten nyt esimerkiksi pakottamista, lahjontaa, kiristystä ja oikean ruoan korvaamista jatkuvalla herkuttelulla. Sillä vaikka lemppareiden ja herkkujen tarjoaminen olisi ehkä oikotie onneen, yritän ajatella isoa kuvaa ja tulevaisuutta. Opettaa ennakkoluulottomuutta ja ohjata terveellisten valintojen ja säännöllisen ateriarytmin äärelle. Ettei hänen tarvitsisi äitinsä tavoin kulkea hyvin pitkää ja kivistä tietä, oppiakseen syömään. Pelkään, että jos oikaisen nyt, se kostautuu myöhemmin. Että en pääse tämän yli tai ympäri menemällä siitä, mistä aita on matala tai missä sitä ei ole ollenkaan.

Hoen itselleni, että terve lapsi ei näännytä itseään ruokapöydässä nälkään. Että hän tietää, mitä tekee. Että aikuinen päättää, mitä syödään ja lapsi päättää, miten paljon syö. Että tämä on vain vaihe. Vain vaihe. Erittäin haastava, veemäinen, huolestuneisuuttani lisäävä ja hermojani koetteleva vaihe. Ja jos vain sinnikkäästi tarjoan monipuolisesti erilaisia vaihtoehtoja, koittaa vielä päivä, jolloin hän syö lautasensa tyhjäksi. Ja pyytää lisää. EHKÄ. Ainakin haluan kovasti uskoa siihen. Kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä, Heikkonen. Sitähän sulta tunnetusti löytyy. 

Summa summarum: mitä tänään syötäisiin? -No ilmeisesti ei yhtään mitään, jos prinsessa Ruusunen saisi päättää.