perhe

Minä olen 11kuukautta

MINÄ PIDÄN SIITÄ, KUN MINUA ei hoideta. Mutta jos on ihan pakko, niin voitko soveltaa kaikkia mahdollisia tähän mennessä oppimiasi kikkakolmosia, että onnistuisit siinä mahdollisimman nopeasti. Ja niin, ettei minulta pala hermot. Kuka  muka väitti, että vaipan vaihtamisen, pukemisen tai hampaiden harjaamisen tulisi olla helppoa? 

MINÄ PIDÄN: kiipeilystä! Olen viimeaikoina keskittynytkin hyvin pitkälti harjoittelemaan kiipeilyä. Tiesittekö, että äitiä ja isää pitkin voi kiivetä, jos ne makaavat lattialla? Lattialla makoilevan ponin päällä voi kiipeillä tai sen kautta voi kiivetä sohvalle. Lelukärryyn voi kiivetä, taaperokärryyn voi kiivetä. MIHIN TAHANSA VOI KIIVETÄ. Minä pidän myös uusien hampaideni narskuttelusta, ulkoilusta ja puistossa keinumisesta, kutittelusta ja silittelystä, banaanista, kissojen komentamisesta ja jahtaamisesta, kaupassa käymisestä, tavaroiden levittelemisestä, jumpsuiteista ja muista rennoista vaatteista, kyläilystä, muista lapsista, kehuista ja kaikenlaisten asioiden maistelemisesta. 

MINÄ EN PIDÄ: hampaiden tekemisestä. Vieläkään. En pidä siitä, että minulta otetaan tavaroita pois kädestä tai minulta estetään pääsy jonnekin oikein mielenkiintoiseen paikkaan. Kuten esimerkiksi keittiön vetolaatikoihin. En pidä tällä hetkellä syömisestä kovinkaan paljoa. Varmaan edellämainituista syistä. En pidä pukemisesta, riisumisesta, vaipan vaihdosta, hampaiden harjaamisesta, komentelusta tai estelyistä, raejuustosta enkä siitä, että en saa tahtoani aina läpi tai jos epäonnistun jossakin yrityksessäni. 

MINÄ OLEN: temperamenttinen, utelias, iloinen, sosiaalinen, valloittava ja suloinen jekkuilija. 

Tänään minä olen yksitoista kuukautta. Minä olen jo ihan hirvittävän iso tyttö. Ja äiti itkua tihrustaa, kun vauvavuosi alkaa kuulemma kääntyä ehtoopuolelle. Että kohta alkaa oikea arki, kun hän palaa takaisin töihin. Hän yrittää kuulemma keksiä aikakoneen, että voisi palata minun kanssani sinne vauvavuoden alkuun ja elää sen taas uudelleen. Hölmö äiti. Kun ei se nyt vain mene sillä tavalla, että aina voisi olla vain pieni ja avuton. MAAILMA KUTSUU MINUA, ettekö te kuule! 

Olemme kuluneen kuukauden aikana rementäneet ja rientäneet sinne tänne. Olemme höpsötelleet yhdessä äidin ja isän kanssa joulua, etsineet meille uutta asuntoa Raumalta ja suunnitelleet tulevaa kevättä. Viheliäinen nuha kiusasi meitä myös ja siihen samaan hengenvetoon minä tekaisin neljä hammasta yhdeltä istumalta. Se kyllä teki pirun kipeää, mutta oli vaivan arvoista. Onko mitään niin hienoa kuin narskutella ihan uusia hampaita toisiaan vasten tai yrittää harjata niitä ihan itse, ilman kenenkään apua? Ajattelin tästä innostuneena jatkaa tätä hammasprojektia nyt, kun olen alkuun päässyt. Ajattelin, että jos kärsisi kerralla oikein kunnolla niin ehkä se olisi sitten nopeammin ohitse. 

Tämän hammasprojektini tiimoilta en ole jaksanut innostua ruokailuista kovinkaan paljoa. Sen sijaan tykkään maistella kaikkea syömättömäksi kelpaamatonta. Esimerkiksi kissan karvoja, pahvia, paperia tai muovia. Kaikkea löytämääni maistan aina ensimmäisenä. Mutta ruoka, äh. Ei huvita. Äitiä ja isää se hiukan harmittaa, minä kun olin ennen niin kovin hyvä syömään. Jos minä saisin päättää, eläisin tällä hetkellä pelkillä hedelmillä, jogurtilla, puuroilla ja smoothieilla. Kaikki muu on turhanaikaista. Erityisesti raejuusto. Äiti kertoi minulle, että se on muumeista tehtyä jauhelihaa. NO EN MINÄ SITÄ SIINÄ TAPAUKSESSA HALUA SYÖDÄ. Jos sitä asetetaan eteeni, nakkelen ne lattialle.  Niin kuin kaiken muunkin sormiruoan. Jos ruoka on lusikassa, vedän suuni viivaksi ja katselen ulos ikkunasta.  Paitsi, jos saan oman lusikan käteen. Sitten saatan maistaa hiukan. Olen myös keksinyt, että ruokaa voi ottaa itse suusta pois. On myös mukavaa rusentaa ruokaa nyrkkien sisään niin, että se tursuaa sormien välistä ulos. Katselen sitä haltioituneena ja pyyhin sitten käteni pöytään tai vaatteisiini. "TADAAAAAAAAAAAAAAAAAAA ÄITI VALMISTA: MÄ SÖIN JO". 

Olen myös viimeaikoina jatkanut oppimieni taitojen hiomista. Leikkini ovat alkaneet kehittyä ja saatan välillä viihtyä pitkiäkin aikoja erilaisten juttujen parissa puuhastellen. Hauskaa on esimerkiksi  ajeluttaa pikkuatoa ja päristellä samalla ääneen, aivan kuin se olisi ihan oikea auto. Erityisen innostunut olen myös kiipeilemisestä. Kiipeilen ihan koko ajan ja kaikkialle. Minusta on myös mukavaa tunkeutua kaappeihin, tuolien alle ja kaikkiin ahtaisiin väleihin. Tasapainoni onkin kehittynyt huimasti ja liikkumiseni on melkoisen ketterää. Myös tavarat pysyvät melkoisen hyvin jo näpissä. Pidänkin siitä, että saan poimia tavaroita laukuista, tasoilta ja laatikoista ja viskellä niitä ympäriinsä, muiden siivoillessa perässä.  Leluistani en jaksa pahemmin välittää, kaikki muut kodin tavarat ovat paljon kiinnostavampia.

Kävelen jo melkoisen vauhdikkaasti tukea vasten ja saatan ottaa huomaamattani yhden kaksi askelta ilman tukeakin. Kovasti se tuetta kävely minua kuitenkin vielä jännittää. Onneksi äiti ja iskä sanovat, ettei minulla ole mikään kiire. Että saan mennä ihan omalla tyylillä, omaan tahtiin. Minä ajattelinkin, että jos ratkaisisin tämän ilman tukea seisomishomman ensin. En nimittäin ole vielä ihan keksinyt, miten lattialla pääsisi istuma- tai konttausasennosta seisomaan. Kovasti minä sitä kyllä pohdiskelen. Nousen mieluummin ensin tukea vasten pystyyn ja päästän sitten ykskaks irti, silmät suurina ihmetellen, kun en enää kaadukaan heti pyllylleni. Ja sitten minua aina kehutaan ja se tuntuu minusta ihanalta. Hymyni leviää korvasta korvaan ja hetken minä omistan ihan koko maailman. Sitten keskittymiseni herpaantuu ja minä pyllähdän pepulleni. Mutta äiti sanoo, että se ei haittaa ollenkaan. Että se kuuluu asiaan ja siitä sitten vähenee, kun minä opin vieläkin taitavammaksi. 

Koska minulla on nyt niin kova kiire opetella tällaisia liikkumishommia, en ole pahemmin nyt höpötellyt mitään uutta. Muutamia sanoja sanavarastooni on kertynyt, mutta viljelen niitä vain harvoille ja valituille. Olen edelleen sitä mieltä, että valtaosa asioista on "äiti" tai "isi". Iskä on myös opettanut minut komentamaan kissoja. Jos ne tulevat keittiöön ilman lupaa tai tekevät jotain muuta hölmöä, minä pistän kulmat kurttuun ja heilutan päätäni samalla paheksuvasti murahdellen. Iskä ja äiti yrittävät, että minä oppisin sanomaan niille: "kissa pois. Heti pois". Mutta minä höpöttelen mieluummin sellaista ihan omaa kieltä, missä ei oikein ole päätä eikä häntää. 

Olen kovin seurallinen ja sosiaalinen, enkä pahemmin vierasta. Olen kova halailemaan ja rakastan muille heiluttamista ja heippaamista. Hauskinta on kontata taaperokärryn luo, lähteä hirvittävää vauhtia kävelemään, heiluttaa ja huutaa samalla äidille ja iskälle: "(h)eippa". Haluaisin myös kovasti paijata kissoja, mutta usein innostukseni jyrää tarkoituksieni yli ja homma meinaa lähteä vähän lapasesta. Silloin äiti aina viheltää pelin poikki. Mutta vanha Jalo on nykyään minun ystäväni ja antaa minun välillä taputtaa hiukan rajumminkin. Ja kyllä minä jo melkein aina muistan, että nätisti pitää silittää. Enkä enää nappaa kiinni hännästä tai töki silmään. Mutta niistä tassuista minä kyllä tykkään! Voi hitsit miten mukavaa niitä on kosketella! 

Olen ihan pienestä asti ollut melkoisen temperamenttinen, mutta nyt se on ehkä alkanut korostua entistäkin enemmän. Hermostun heti, jos en onnistu jossakin yrityksessäni. Tai jos en saa tahtoani läpi tai minua kielletään. Tai jos minun pitäisi odottaa silloin, kun ei yhtään huvita. Erityisesti iskälle tykkään osoittaa mieltäni oikein dramaattisesti, jos hän ottaa minulta jotakin kädestä tai komentaa. Putoan polvilleni ja otan kunnon mielensäpahoittajailmeen. Minua EI komenneta. Tai ainakaan iskä ei saa komentaa. Voimakkaan temperamenttini vastapainoksi olen kuitenkin pääsääntöisesti todella tyytyväinen, iloinen ja humoristinen vauva. Pääsen harmituksistani myös yli todella nopeasti ja minut onkin helppo saada takaisin hyvälle tuulelle tai kiinnostumaan jostain muusta, kielletyn asian sijaan. En turhista jupise tai draamaile, vaan minulla on tulistumiseeni useimmiten aina hyvä syy. Ja sitäpaitsi, eiväthän nuo toopet opi mitään, jos en niitä välillä vähän kovistele! 

Sellainen minä olen. Jo 11 kuukautta vanha prinsessa Ruusunen. Äidin ja isin pieni suuri tyttö. "Kuka kiipeää syliini. Aaaaaaaaaaaaaaa se onkin äidin pieni vauva. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaai tule halimaan äitiä tule", äiti aina sanoo, kun minä olen jälleen kesken leikin rynnännyt hänen luokseen halittavaksi. 

Tänään minä aloin jo pistää kamoja kasaan. Katsokaas kun nyt on nimittäin niin, että kahden viikon päästä minusta tulee raumalainen! Kävimme tänään äidin ja isin kanssa kirjoittamassa vuokrasopimuksen yhdestä asunnosta. Ja tiedättekö, minä hurmasin siellä toimistossa kaikki! Ja menin sen välittäjädaamin kanssa tulostamaankin! Ja sain painaa nappuloita! Enkä pelännyt YHTÄÄN! 

comments powered by Disqus