perhe

Minä olen 8kuukautta

MINÄ PIDÄN SIITÄ, KUN MINUA HOIDETAAN leikin varjolla. Jos ei höpsötellä, ei vaihdeta vaippaakaan. Äläkä kuvittelekaan, että pysyisin aloillani. Ja aivan turha komennella siinä. Minähän käännyn ja viipotan karkuun, jos haluan. Yritäpäs estellä. Ja pidä ne typerät housut kaukana minusta. En halua. 

MINÄ PIDÄN: äidistä ja isästä. Muita minä hieman vierastan tällä hetkellä. Äidin tai isän sylistä voin kyllä katsella, mutta turha tulla lääppimään. Turha yrittää ottaa syliin ennen kuin olen siihen valmis. Pidän halailusta ja suukottelusta. Osaankin jo hienosti halata ja suukkojakin jakelen, vaikka ne ovat kyllä vielä aikamoisen kosteita ja kuolaisia. Minä pidän hedelmistä, marjoista ja puuroista. Erityisesti mangosta. Söisin vaikka pieniä kiviä, jos ne tarjoltaisiin mangososeen kanssa. BingoBangowehre'smyMANGO. Pidän kanakastikkeesta ja makaronista. Minä pidän seisomisesta, jumppaamisesta sekä asuntomme tutkimisesta. Rakastan kukkuuleikkiä. Pidän kaikesta, mikä rapisee ja kilisee. Pidän kännyköistä, kaukosäätimistä ja pleikkaohjaimista. Pidän uusista rattaistani ja nukunkin päiväunet niiden suojassa. Pidän kaikesta, mitä koskettaessa äidin tai isin suusta kuuluu "A-AA ANNAS OLLA". Pidän siitä, kun minulle höpötellään tai kun puhettani matkitaan. Rakastan sitä, kun minua kehutaan. Silloin minä hymyilen leveästi ja sihisen hyväksyvästi kahden hampaan alkuni välistä. Silmäni kutistuvat viekkaiksi viiruiksi ja nenäni nyrpistyy söpösti ruttuun.

MINÄ EN PIDÄ: kalasta. Maistuu hassulta. En pidä pukemisesta, vaipasta, yksin nukkumisesta, naaman pyyhkimisestä ruokailun jälkeen, vieraista ihmisistä, komentelusta tai siitä, kun smoothiepussi loppuu kesken kaiken. Jos smoothie loppuu kesken, järjestän sellaisen kohtauksen, että varmasti puolen Suomea tietää, minkälainen vääryys on juuri tapahtunut. 

MINÄ OLEN: utelias ikiliikkuja. Jos olen hereillä, en pysy paikoillani muutamaa sekuntia kauempaa. On niin paljon kaikkea, mistä pitää ottaa selvää. Paitsi tissille minä välillä rauhoitun. Siinä minä maltan pysytellä muutaman minuutin kerrallaan, tosin samalla erilaisia akrobatialiikkeitä suorittaen. Olen iloinen, humoristinen ja herttainen. Olen tarkkaavainen ja arvioin vieraita pitkään, kulmieni alta suoraan silmiin katsellen. Ja jos tyyppi vaikuttaa olevan ok, hymyilen koko naamani leveydeltä. 

Tänään minä olen kahdeksan kuukautta. Maailmani on mullistunut liikkeellelähdön myötä. En malta pysytellä paikoillani kovinkaan pitkiä aikoja, koska on vain niin paljon mielekkäämpää tutkia paikkoja, kiipeillä lattialla/sängyssä iskän/äidin päällä tai harjoitella seisomista tukea vasten. Ja siis, että pitäisi istua paikoillaan ja katsella sataan kertaan nähtyjä leluja? KATTIA KANSSA. Saatan kyllä tehdä aamulla leluinventaarion ja levitän kaiken pitkin lattiaa, mutta sitten on jo kiire toisaalle. Kaikki huonekalut sekä elektroniikka vetävät puoleensa magneetin lailla. Pappa otti tästä heti kopin ja osti minulle ihan oman kaukosäätimen, mutta kyllä minä heti hoksasin, että se ei ole OIKEA kaukosäädin. Kiinnostun siitä vain siinä tapauksessa, jos joku muu yrittää käyttää sitä. Se on kuitenkin minun, vaikka en juuri nyt sillä leikkisikään. 

Olen alkanut höpötellä aika paljon. Konttaan hirveää kyytiä ympäriinsä ja suu käy samaa tahtia, kun pienet käteni läpsähtelevät lattiaa vasten. Hirveästi minun puhettani ei vielä ymmärretä, mutta ei se minua niin haittaakaan: kunhan saan olla äänessä. Ja sitten, kun sanon "tiffi","ifkä","äitttttthhi" tai "auva", kaikki menevät ihan raiteiltaan. En minä näitä sanoja hirveästi viitsi vielä silti viljellä, etteivät ne kulu. Mutta onhan se välillä mukavaa ruokailun päätteeksi laskea käsi äidin rinnan päälle ja todeta ykskantaan: TIFFI. Kissoille koitan höpötellä myös, mutta eivät ne minua oikein tahdo ymmärtää. Hieman olen jo oppinut, miten pehmoista turkkia kuuluu silittää. Ja tiedättekö! Yhtenä aamuna minä heräsin ja Pipa nukkui sänkyni jalkopäässä! Oli hiipinyt sinne omine lupineen, äidin laskettua laidan hetkellisesti alemmas. Kyllä tuli vipinää kattiin, kun minä lähdin salamana lähestymään. Mutta minusta tuntuu, että meistä tulee vielä hyvät ystävät. 

Olen vähentänyt päiväunien määrää, koska kulutan aikani mieluummin jumppaamiseen, leikkimiseen sekä seikkailemiseen. Enkä minä oikein ole malttanut nukkua öisinkään. Toisinaan kutisevat ikenet ovat vaivanneet, mutta välillä olen herännyt hömpöttelemään ihan muuten vain. Yleensä iskä nukkuu niin syvään, että hän ei herää, vaikka yrittäisin kaikki temput. Ja aina äiti on tylsä, eikä jaksa valvoa minun kanssani. Erilaisin kikkakolmosin hän nukuttaa minut takaisin syvään uneen. "RUUSUNEN, on yö ja yöllä NUKUTAAN", hän sanoo painokkaasti ja sulkee minut syliinsä. OKEIOKEI ja sitten, minä nukahdan. Mutta herään kyllä aikaisin, viimeistään 07 joka aamu. Se on se aikainen lintu, tiedättehän. Se minä olen. Yleensä iskä herää minun kanssani, sillä hänkin on kuulemma sellainen aikainen lintu. Vasta muutaman tunnin kuluttua äiti marssii peittojensa alta esiin, tukka pystyssä silmiään hieroen, ja jupisee itsekseen, miten hänen silmäpusseihinsa voisi rakentaa kahvilan. Kyllä se jupina aina loppuu sitten, kun minä väläytän hänelle parhaimman hymyni ja tapailen ääneen: "Äitttttttttiiiiiiihhhhhh". 

Olen alkanut ymmärtää, että minä olen minä. Äiti on äiti, isä on isä ja minä olen minä. Ja yhdessä me ollaan perhe. Katselen ihastuneena itseäni peilistä ja mietin: tuoltako minä näytän. Minäminäminäminäminäminä jee jee jee. Välillä tämä minääntyminen on silti niin kertakaikkisen raskasta ja hämmentävää, että menen siitä vallan hämilleni. Päivällä käyn vähän väliä äidin tai isin sylissä tankkaamassa varmuutta siitä, että on ihan ok olla minä. Mutta toisinaan, tämä minuus hieman pelottaa. Erityisesti öisin, jos satun säpsähtämään hereille tai näen painajaista. Silloin en halua olla minä alkuunkaan. Haluan käpertyä ihan pieneen kippuraan äidin syliin ja olla taas osa hänestä. Haluan kuunnella hänen sydämensä jumputtelua ja tasaista hengitystä. Silloin minä haluan, että kaikki on sellaista kuin silloin ihan alussa. En enää hirveästi muista siitä, mutta siinä pienessä kippurassa tunnen palaavani hetkeksi siihen tunteeseen, mikä alkoi haalistua sillä hetkellä, kun huomasin olevani minä. 

Sellainen minä olen. 8 kuukautta vanha prinsessa Ruusunen. Hymytyttö ja kujeilija. Ikiliikkuva seikkalija. Minulta ei jää yksikään kivi kääntämättä tai huomaamatta. Minä olen minä, enkä kukaan muu. "Ooks sää Ruusunen sellainen äidin tyttö", äiti kysyi minulta yhtenä iltana, leikkiessämme lattialla duploilla. Minä päästin duplon käsistäni ja pohdiskelin kysymystä hetken. "IFKÄ", minä totesin ja hymyilin niin leveästi kuin ikinä osasin. 

comments powered by Disqus