perhe

Minä olen VUODEN

MINÄ PIDÄN SIITÄ, KUN MINUA HOIDETAAN niin, että saan seistä. Tai osallistua. Tai pitää jotakin esinettä kädessäni. Mutta jos saisin päättää, en antautuisi hoidettavaksi ollenkaan. 

MINÄ PIDÄN: kissoista. Olen viimeaikoina kiinnostunut niistä oikein kovasti! Haluaisin halia, rutistella, pusutella ja nostaa ne syliin. Karaan niiden perässä kuin mielipuoli ja yritän saada ne kiinni! Minä pidän puuroista, smoothieista ja hedelmistä. Pidän pehmoleluista, palapelistäni sekä Minnimersusta. Pidän piilotteluleikeistä ja siitä, kun saan kontata tuhatta ja sataa kulman taakse piiloon ja sitten joku kysyy, että minne minä menin. Nauraa räkätän sieltä piilostani ja kun kuulen, että etsijä lähtee liikkeelle, porhallan nopeasti seuraavan kulman taakse. Pidän hellyttelyhetkistä, halaamisesta, höpöttelystä, nauramisesta, sotkemisesta, muiden matkimisesta ja hampaiden narskuttelusta. Pidän siitä, kun minua kutitetaan masusta tai kun korvaani kuiskutellaan hassuja juttuja. 

MINÄ EN PIDÄ: pukemisesta tai muista hoitotoimenpiteistä. En pidä siitä, että minua syötetään. En pidä porkkanasta, enkä raejuustosta. En pidä komenteluista, kielloista tai epäonnistumisesta. 

MINÄ OLEN: maailman valloittavin prinsessa Ruusunen!

Tänään minä olen kaksitoista kuukautta. Siis VUODEN. En olekaan enää mikään pieni ja avuton vauva, vaan temperamenttinen ja touhukas taapero! 

Olemme tehneet äidin ja isän kanssa huikean matkan tämän kuluneen vauvavuoteni aikana. Eivät he oikein vieläkään tahdo ymmärtää sitä, miten nopeasti minä olen kasvanut isoksi. Miten paljon minä jo kaikkea osaan! Ja kuinka paljon minä asioista jo ymmärränkään.

Olen viimeaikoina keskittynytkin hirveästi tähän puhumispuoleen. On ihanaa paljastaa oma, äidin tai isin masu, tökätä sormi syvälle napaan ja hihkaista riemusta ääneen: "NA-PA". Tämän lisäksi toinen lempparijuttuni on tarttua johonkin kiellettyyn esineeseen ja katsoa äitiä tai isää ilkikurisesti. Sitten, kun he sanovat minulle, että "Ruusunen ei ota", minun suuni leviää virneeseen. Ja vastaan heille: "ei o-ta", samalla kun puristan tavaran tiukemmin otteeseeni. Eilen aamulla teimme äidin kanssa palapeliä lattialla ja telkkari oli taustalla auki. Minä kuulin, kun siellä joku sanoi "apina" ja koska minä tiedän jo, mitä apina tarkoittaa, minä kuiskasin ihan hiljaa itsekseni: "aaaappppppa". Ei se ihan niin tullut ulos suusta, miten minä halusin, mutta kyllä äiti heti hoksasi, mitä minä yritin sanoa! Äiti on niin viisas! Olen alkanut yhdistää oikeita sanoja oikeisiin tilanteisiin. Kun lopetan ruokailun, sanon reippaasti "kiitti" tai "kiitsa". Hyvästeltäessä heilutan ja kuiskaan "heippa". Mutta enimmäkseen minä kyllä vielä höpöttelen sellaista omaa hölynpöyäni, mitä äiti kutsuu jodlaamiseksi. Se kuulemma kuulostaa siltä. En minä kyllä tiedä, mitä sellainen jodlaus edes on. Minulla on vain paljon asioita! 

Olen kovin aktiivinen ja liikkuvainen tapaus. En pahemmin malta olla aloillani, eikä minusta siksi oikein kuulemma meinaa saada mitenkään kuvia otetuksi. Äiti manaa, että vauva-albumini on pian täynnä pelkästään "etsi kuvasta heilahtanut Ruusunen" kuvia. Liikun edelleen pääsääntöisesti nelivedolla, koska se on kaikkein nopein tapa päästä sinne, minne haluan. Tai sitten etenen sellaista jännää polvikävelyä. Se on vähän kuin kävelisi, mutta ei kaadu niin helposti. Tai sitten kiipeän Minnimersuni selkään ja potkuttelen sillä vauhtia. Tuetusti kävelen oikein hienosti ja äiti sanoo, että ne hänen sormensa taitavat olla enemmän sellaisena henkisenä tukena kuin todellisena tarpeena. Minua vain niin kovin jännittää se käveleminen. Mutta koko ajan rohkaistun, askel askeleelta. Ja jos pyllähdän tai meinaan kaatua, äiti kehuu heti ja sanoo, ettei se haittaa. "Ei ait-taa", minäkin vastaan ja jatkan matkaa.

Nukun enää vain yhdet päiväunet, koska minulla on niin paljon kaikkea puuhasteltavaa, etten ennätä lepäilemään. Nukahdankin sitten iltasadun jälkeen kuin tukki, viimeistään 20:00. Ja herään 07:04 pirteänä kuin peipponen, nukuttuani koko yön omassa huoneessani. Äiti kutsuu sitä luksukseksi ja on siitä kuulemma todella kiitollinen. Hänestä on mukavaa nyt, kun öisin nukutaan. Minustakin se on aika kiva juttu. 

Vaikka olen temperamenttinen ja saatan tulistua välillä nopeastikin, olen lähtökohtaisesti aina hyväntuulinen ja iloinen kujeilija. Minut on myös helppo lepytellä ja unohdan harmituksen aiheeni nopeasti. En pahemmin vierastele uusia ihmisiä tai paikkoja, vaan nautin suunnattomasti muiden seurasta ja kyläilyistä. Erityisesti muista lapsista minä pidän. Osaankin jo aika hienosti leikkiä muiden kanssa. 

Suosikkileikkejäni ovat erilaiset sotkemisleikit. Tyhjennän laatikoista tavaroita yksi kerrallaan pitkin asuntoa ja sitten keräilen jälleen takaisin. Ja pudottelen taas uudelleen. Ja kerään taas takaisin. Yritän jo kovasti myös kasata nuppipalapeliä tai palikkatornia itse, mutta ihan vielä se ei ota onnistuakseen. Viihdyn välillä yllättävänkin pitkiä aikoja itsekseni, pehmolelujeni kanssa touhuten. Lempileikkini on myös kääriytyä peittoon, pyhkeeseen tai johonkin vaatteeseen ja kävellä polvikävelyä käärönä. Tai sitten kieriskellä ympäriinsä käärön sisällä. Myös vanha kunnon kukkuuleikki saa minut edelleen nauramaan. Tai se, kun leikitään konttaushippaa ja saan paeta nurkan taa jahtaajaani piiloon. 

Ruoka maistuu minulle vaihtelevasti. Eniten pidän puuroista, smoothieista ja hedelmistä. Ja siitä, että saan syödä ruokani itse. Jos minua yritetään auttaa tai syöttää, tulistun melko nopeasti. Harjoittelen aterimilla syömistä, mutta useimmiten kärsivällisyyteni ei oikein tahdo riittää. Melko usein homma menee niin, että lusikka lentää hevon kuuseen ja jatkan sormin syömistä. Ja nakkelen samalla makupaloja kissoille. Varsinkin porkkanat ja raejuustot, koska niistä en tykkää. Tissittelyyn minulla ei enää pahemmin ole aikaa, enkä viihdykään rinnalla enää kuin 2-3 kertaa päivän aikana. Kohta en varmaan malta sitäkään vähää. 

On aika mukavaa olla jo näin iso. YKSIVUOTIAS. Mutta aina joskus minulle tulee sellainen tunne, että haluan olla vauva taas. Silloin kiipeän äkkiä syliin halittavaksi ja rutistan oikein lujaa takaisin. Painan pään olkapäälle ja kuiskaan äidin tai isin kanssa yhtä aikaa "aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaai". 

Sellainen minä olen. Yksivuotias prinsessa Ruusunen. Koko suvun lellikki, äidin pieni apina ja isin prinsessa. "Mut ooks sää silti aina vähän äidin pieni vauva. Oothan", äiti kuiskuttelee minun korvaani. Kyllä minä olen. AINA. 

comments powered by Disqus