perhe

Mihis katosit, neiti Heikkonen?

Heinäkuu vaihtui elokuuhun kuin varkain. Ja mitä pidemmälle elokuu eteni, sen kovempaa elämäni juna kiihdytti. Helteet veivät Pipan ja syksy nielaisi minut. Maisemat vaihtuivat niin vauhdikkaasti, että en enää erottanut puita pensaista tai peltoja maanteistä. Kuluneiden kuukausien aikana on ollut haasteellista hahmottaa, mistä jokin alkaa tai loppuu. Ja täältä minä vain katosin. Lähes jälkiä jättämättä. Olen siitä niin niin niin niin pahoillani. Mutta joku on kopeloinut aikakäsityksiäni. Vuorokausissani ei ehkä olekaan enää tunteja ja minuutteja, vain pikakelauksella kiitäviä sekunteja ja niiden sadasosia. Tai jos tunteja onkin, niin ne loppuvat kesken. Kerta toisensa jälkeen. Kesä vaihtui syksyksi ja nyt syksy kääntyy kohti talvea. Ja minä olen aivan yhtä pihalla edelleen. Siitä, että mitä helvettiä tässä oikein tapahtui. 

Elokuun viimeisinä viikkoina sain tarjouksen, mistä en halunnut kieltäytyä. Jälleen uusi ovi avattiin. Ja kävi aivan kuin vitsaillen ennustinkin. Ympyrä sulkeutui ja palasin takaisin sinne, mistä kaikki kymmenen vuotta sitten alkoikin. Kuluneet pari kuukautta olen yrittänyt täyttää eteeni asetettuja saappaita parhaani mukaan. Ja siksi täällä on ollut niin kovin hiljaista. Ruuhkavuodet eivät iskeneet päälle vaan jyräsivät ylitseni ja nyt yritän miettiä, että mitenkä helvetissä tämän paketin saa pysymään kasassa niin, että en kohta siirry Harjavallan Nesteeltä työpäivän päätteeksi muutaman 100m Harjavallan hupsulaan huilaamaan.

Kaiken tämän keskellä olen unohtanut kertoa teille niin monesta. Unohdin kertoa, miten 

Ruusunen oppi tekemään kuperkeikan ihan itse ja puhuu jo pienen pieniä lauseita. En kertonut, että hän on alkanut ruokailla jo yllättävän siististi, joskin edelleen ennakkoluuloisesti ruokaan suhtautuen. Miten hän nukkuu yönsä hienosti, mutta herää aamuisin viimeistään nolla kuus reikä reikä, eikä sekuntiakaan myöhempään. Hän hiippailee pupu ja peitto kainalossa olohuoneeseen ja kiipeää sohvallle laittamaan telkkarin päälle. Ja komentaa sitten väärän kanavan valittuuaan napakasti "pistä nalle".  Tai Boom-kah. Sillä Robinia hän rakastaa. Hän tanssii vinhasti ympäri olohuonetta ja hokee "dooddah, dooddah". Ja se Pupu, miten tärkeä se onkaan. Sen pitää päästä mukaan kaikkialle. Olen unotanut kertoa, miten iloinen, reipas ja kiltti prinsessa kotonamme asustaa. Miten hän hurmaa edelleen jokaisen ympärillään ja saa kaikki nauramaan hullunkurisilla jutuillaan. 

En ole muistanut kertoa, miten tämä jatkuva ajaminen Rauman, Porin ja Harjavallan välillä alkaa tehdä minut hulluksi ja miten rukoilen joka kerta etuoven avatessani, että joku olisi ymmärtänyt laittaa meille sopivan kodin myyntiin. Unohdin kertoa, miten haastavaa on ollut sovittaa miehen näkemys ja oma näkemys yhteisestä kodista yhteneväiseksi. Totta puhuen se vääntö on edelleen hieman kesken. Ja miten minua naurattaakaan se, että kaikki tiet tulevat ilmeisesti minun elämässäni aina viemään takaisin Harjavaltaan. Takaisin kotiin. Toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Enkä muistanut kertoa sitäkään, että ei siitä perkeleen opiskelusta tullut tässä kuviossa niin yhtään mitään. Yritin kyllä, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa ja siihen, että kaikkea ei vain voi saada.

Olen unohtanut kertoa, miten hektinen elämäni on saanut minut tuntemaan jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta, kun en ehdi tehdä kaikkea haluamaani tai osaa olla sellainen kuin haluaisin olla. Miten tuntuu, että olen aina väärässä paikassa väärään aikaan, enkä ikinä riittävästi läsnä kenellekään. Miten ristiriitaiselta tuntuu, kun haluaisi vain heitellä taaperonsa kanssa kiviä mereen ja silti saada toisaalla kaiken valmiiksi nyt heti. Kun haluaisi olla paras mahdollinen äiti, puoliso, ystävä, sisko, tytär ja esimies ja silti kaikki tuntuu useimmiten jäävän vain ajattelemisen asteelle, toteuttamisen sijaan. Miten jatkuvasti tuntee antavansa kaiken ja silti tekevänsä kaiken vain puoliksi oikein. 

En tiedä miten olisin tullut toimeen ilman näkymätöntä miestäni ja muuta tukiverkostoamme. Mies on ottanut liiaksikin vetovastuuta kodista ja Ruususesta, minun sukeltaessani uuden työni monimutkaisiin kiemuroihin. Hän on vetänyt rajoja sinne, minne en ole itse niitä osannut asettaa. Käskenyt tulemaan kotiin silloin, kun työn imu on meinannut käydä liian voimakkaaksi.

En tiedä miten olisimme tulleet toimeen ilman isovanhempia ja kummitätiäni Kirsiä, joista on ollut korvaamaton apu Ruususen hoidossa. Mummulan ovet ovat olleet meille aina avoinna ja Kojonperästä on tuotu meille milloin autoa, milloin mummia avuksi. En tiedä miten olisin tullut toimeen ilman siskoa, joka vastustelematta on lähtenyt hakemaan Porista burgeripihvejä tai tullut avukseni kuun päätöksen rapsoja vääntämään. Lämmittänyt saunan ja häätänyt miehen sohvalle nukkumaan, jotta siskon ei tarvitsisi ajaa Raumalle asti huilaamaan.

En tiedä miten olisin tullut toimeen ilman ystävieni jatkuvaa tsemppiä ja tukea tai loputonta ymmärrystä sen suhteen, että en koskaan muista kenenkään syntymäpäivää tai kysy riittävän usein, että miten menee. En osaa edes pukea sanoiksi sitä, miten kiitollinen olen niistä ihmisistä, joita saan ympärilläni pitää. Jotka näkevät Espanjan auringonkin alta sen, milloin minulle pitää laittaa Facebookissa messengerviestiin, että olen rakas ja hyvä. Ja että se, minkä teen, riittää kyllä. Koska yritän parhaani aina. 

Mutta hiljalleen alan minäkin oppia. Vetämään rajaa työn ja vapaa-ajan välille. Asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Saamaan kaikesta kiinni. Ja kun teen niin, ongelmat alkavat ratketa kuin itsekseen. Yksi kerrallaan. Siksi en ole huolissani. Vain kärsimätön. Sillä minä haluaisin kaiken tapahtuvan heti. Mutta tässä on vielä melkoinen matka taitettavana. Ennen kuin osaan olla äiti, puoliso, ystävä, tytär, sisar, kummitäti, harrastekirjoittelija ja liikenneasemapäällikkö. Sekä minä vaan. Tuon jälkimmäisen kanssa tuntuu olevan eniten haasteita tällä hetkellä. Että muistaisin tämän kaiken keskellä olla hetken aina ihan vain itsellenikin. Muistaisi, että kaikki aikanaan. Että se riittää kyllä, kun tekee aina parhaansa. 

Ja sen minä nyt lupaan. Yrittää tehdä parhaani. Ettei tämä blogi enää unohtuisi. Sillä tiedättekös, minun on ollut tätä ja teitä pirunmoinen ikävä. 

Joten nyt lupaan teille: palaillaan beijbet.