perhe

Mitä hääräät ny, prinsessa Ruusunen?

Minä: Ruusunen alkaa varmaan seuraavaks opetel istumist tai sit tukee vaste seisomist. Vähä sellaset elkeet on ny ollu täs pari päivää". 

Mies:"No eiks ne vähänniinku kulje käsi kädes tai jotai". 

Minä: "En minä vaa tiiä. Ei mul o hajuaka et mitä hänen pitää missäki vaihees osat. Mut siltä toi touhu ny vähä näyttää, et jotain sellasta hän yrittää. Ei me kauaa". 

Eikä mennyt. Ensin hän hapuili muutamana aamuna pystyyn sängyssä, tukeutuen minuun tai näkymättömään mieheen. Sitten hän alkoi känkkäillä lattialla kesken jumppauksen ja huiski käsillään molemille sivuilleen, yrittäen samalla nojata istuma-asentoon ymmärtämättä, miten kummassa siitä pääsisi pystympään asentoon. Sitten, eilen aamupäivällä, hän ykskaks vain hoksasi, miten se tapahtuu. Sitteriä vasten hän nousi polviensa varaan ja hihkui ääneen saavutuksensa tajuttuaan. Ja tätä uutta taitoa opetellessa ja prosessoidessa loppupäivä sitten vierähtikin. "Kato, kato kato kato äiti kato. Ei, ei mua nyt väsytä yhtään ku mä teen tätä. Kato, kato, kato. Ei, ei mulla nyt oo nälkä yhtää. KATO". 

Jokinen ei valehdellut, kun hän totesi minulle joitakin kuukausia sitten, että vauvan matka kääntymisestä kävelyyn on yllättävän lyhyt. Välillä minusta tuntuu siltä kuin tyttäreni yrittäisi kulkea tuota matkaa Boltin nopeudella. Hän saattaa muistuttaa ulkonäöltään enemmän näkymätöntä miestä, mutta tuntuu olevan aivan yhtä levoton sielu kuin minäkin. 

Olen jo oppinut, että prinsessan spedeilyt päiväunien ja ruokailujen suhteen kulkevat käsikkäin uusien taitojen kehityksen kanssa. Ensin alkavat rikkonaiset yöt. Sitten päiväunet muuttuvat yhdeksi taisteluksi tai sitten niitä ei nukuta ollenkaan. Sitten ei ruokakaan maistu. Ja sitten, kun hän oppii haluamansa, tilanne rauhoittuu edes jollakin osa-alueella. Tässä on nyt jälleen muutama päivä mennyt sen verran vihkoon unien ja syömisen osalta, että äiti ehkä hieman toivooo menon rauhoittuvan nyt, kun uusi taito on jälleen opittu. Tosin, iltaa kohden hän jo yritti hapuilla löytämäänsä tukea vasten seisomaan, joten hän tuskin jättää tätä vain tähän. Eks tiä, et vierivä kivi ei sammaloidu, hän sanoi ja jatkoi harjoitteluaan. Annoin hänen kuvitella, että hän reenailee ihan itsekseen, mutta pysyttelin kuitenkin siinä lähettyvillä. Katselin pientä temperamenttista tyttöä, joka jaksoi yrittää uudelleen ja uudelleen. Turhautui, kun ei kerrasta tai toisestakaan onnistunut. Ja mietin, että mihin hänellä on niin valtavan kova kiire. Suunnittelin jopa hänen laittamistaan jonkinlaiseen aikakoneeseen. Että olisi vielä hetken pieni. Tästä eteenpäin luvassa on vauhtia, vaarallisia tilanteita, paljon pipihaleja ja puhalluksia sekä ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Vaapero, sinä senkin vauvavaras. 

Liikkumisen lisäksi prinsessa on muutaman päivän sisään innostunut pitkästä aikaa höpöttelemään. Hän konttailee ympäriinsä ja suu käy samalla taukoamatta. Hän kiljahtelee ja naureskelee omille vitseilleen tai näkökenttään osuville kissoille. "Bä, bä, bäh, bähhhhh, bä bä, bäh. Aua au auaaaaa. Ihhhhhiiii Ihiiääääaaaaa. Äiiiääääiiää", hän sanoo ja nauraa räkättää, jos hänen puheitaan matkitaan ääneen. 

Ja entäpä ne rehvasteluni siitä itsekseen nukahtamisesta? Hehhhh, pitikin mennä sanomaan. Eilen illalla kävin neljästi sylittelemässä ja lopulta pomputtelin hänet rauhalliseksi, ennen kuin laskin sänkyyn unta hakemaan. Älä mene äiti, hän viestitti katseellaan ja pyysi päästä syliin. Ja minä otin. Pomputtelin hetken ja pusuttelin. Pistin posken vasten poskea. Hyräilin sinistä unta. Ja kun pieni ruumis rentoutui, laskin hänet takaisin omaan sänkyyn. Ja jäin viereen istumaan siksi aikaa, että hän löysi uneen. Ei hän malttanut nukahtaa yksin, kun oli niin paljon asiaa. Niin paljon uusia opittuja taitoja. Eikä hänen tarvitsekaan. Ehdimme kyllä oppia nukkumisen salaisuuksia myöhemminkin. Silloin kun halituttaa, pitää saada halia. 

comments powered by Disqus