ajatuksia

Mitäs teillä jo osataan?

-No ei ttu yhtään mitään. Tekisi mieleni välillä vastata tai kommentoida. 

Alan hiljalleen päästä sisälle tähän itselleni aikaisemmin tuntemattomaan äitiyden pelikenttään. Aihe, joka nostaa välittömästi omat karvani pystyyn ja saa minut näkemään punaista on samanikäisten lasten kehityksen jatkuva vertailu, sekä oman vauvan edistyksellisyyden tarpeeton korostaminen. On ihanaa, kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Tietenkin sen haluaa jakaa heti kaikkien kanssa. Itseäni kuitenkin näissä mitäs teillä jo osataan -keskusteluissa sieppaa se, että aina pitää erityisesti korostaa, mihin ikään mennessä mitäkin on opittu. Aivan kuin sillä olisi jotain merkitystä.

"Meidän Pekkapetteri 3kk ja 1vko osaa jo nauraa äänen ja kierähtää selältä vatsalleen. Mitäs TEILLÄ jo osataan"? 

Näissä keskusteluissa riski siihen, että joku pahoittaa mielensä, on korkea. Äiti toisensa perään tulee listaamaan oman lapsensa iän taitoineen ja sitten siinä yhdessä pohditaan, kukapa onkaan kaikkein etevin. Kuka osaa eniten. Kuka onkaan oppinut uuden taidon kaikkein nopeimmin. Ja sitten on ne ai, eikö teillä vielä -kommentit. -Ei, ei meillä vielä. Tällainen vertailu alkaa herkästi kaivamaan äidin kuin äidin mieltä, joskus jopa aivan salaa tai huomaamatta. Onko lapsessani jotain vikaa, kun hän ei vielä osaa, vaikka muut osaavat. Eikä mene montaakaan päivää, kun joku keskustelua sivusta seurannut, samanikäisen vauvan äiti, tekee oman aloituksen: "olenko ainoa, jonka 3kk ei vielä tee sitä/tätä/tuota". Sitten kaikki tulevat kommentoimaan, miten "jokainen kehittyy omaan tahtiin". Samalla kuitenkin toivovat, että kumpa oma lapsi ei olisi se, joka kehittyy omaan tahtiin, valtavirrasta poiketen. Samaan kategoriaan näiden uusien taitojen oppimiskeskustelujen kanssa menevät vauvojen pituuteen ja painoon liittyvät keskustelut:

"Meidän Pipariina Emmalotta tänään 3kk. Paino 6030g (5320g) ja pituus 63,3cm (59,3cm). Suluissa viime kuukauden mitat. Hienosti kasvaa äidin pikku kullannupukkamurmeliina. Minkäs koon vaatteet TEILLÄ on käytössä"?

Vastakkainasettelu nopeasti kehittyvien ja "perässähiihtajien"  sekä plussakäyrien ja miinuskäyrien välillä on jatkuvaa. On hassua, miten valtaosa tuntuu ajattelevan, että mitä nopeammin vauva oppii motorisia taitoja, sen parempi. Mitä pulleampi vauva on ja mitä nopeammin isompiin vaatekokoihin päästään käsiksi, sen parempi. Olen tullut tähän johtopäätökseen muun muassa siitä, että usein vaatekokoja käsittelevissä keskusteluissa pienimpiä kokoja edelleen käyttävien vauvojen äidit kertovat kuin anteeksi pyydellen: "meillä käytössä edelleen 56". Mieleni tekisi kirjoittaa, että siinä ei ole mitään häpeämistä, jos vauva pukeutuu kokoon 56, valtaosan jo pukeutuessa kokoon 62. 

En ota mielelläni osaa näihin keskusteluihin. En Somessa, enkä oikeassa elämässä. En mielelläni kerro Ruususen strategisia mittoja, mikäli joku niitä kysyy. Useimmiten totean vain, että kasvaa omalla käyrällään tai kerron, paljonko painoa tai pituutta on tullut kuukaudessa. Uusista opituista taidoista ja kasvusta hehkutan useimmiten vain läheisillemme. Blogissa sivuan aihetta hyvin pintapuolisesti. Totta puhuakseni, en edes tietäisi, mitä Ruususen pitäisi missäkin vaiheessa osata, jos näitä asioita ei neuvolassa käytäisi tarkastuksen yhteydessä läpi tai jos nämä jatkuvat keskustelut aiheesta eivät hyppäisi eteeni joko Somessa tai muissa asiayhteyksissä. Kun Ruusunen on oppinut jotain uutta, en todellakaan mene ensimmäisenä tarkistamaan, onko se tapahtunut jonkinlaisessa tavoiteajassa tai kenties aikaisemmin kuin pitäisi. Koska: MITÄ VÄLIÄ? Eikö tärkeintä ole, että lapsi pysyy terveenä ja kasvaa, sekä kehittyy omaan tahtiinsa? Paino sanalla OMAAN TAHTIINSA. Ja mitä sitten, jos ei opi? Sekin on ihan OK. Varpun odotuksen aikana jouduin valmistelemaan itseäni jo hyvin pitkälle sen suhteen, että elämääni saattaisi saapua erityislapsi. Epäilen, että nämä pohdinnat ovat osakseen aiheuttaneet tämän asenteeni lapsen kehitystä koskevia keskusteluja kohtaan. Jos lapsi on lähtökohtaisesti terve, hän varmasti kyllä oppii aikanaan liikkumaan sekä kommunikoimaan. Ja mikäli ei opi, nykypäivänä on mahdollista saada hyvin monipuolista tukea oppimisen ja kehityksen tueksi. Eikä se silti tee äidistä tai vauvasta sen huonompaa kuin muista. Ei oman lapsen kehitystä tai erityisyyttä tarvitse selitellä tai pyydellä anteeksi. 

Ihmiset ovat yksilöitä. Opimme jokainen omalla tavallamme, omaan tahtiimme. Toiset omaksuvat asioita nopeasti ja toiset vaativat toistoa lukuisia kertoja. Toinen keskittyy yksityiskohtiin, toinen isoihin kokonaisuuksiin. Toinen on temperamenttinen hätähousu, toinen rauhallinen seurailija. Pieni vauva on myös ihminen. Pieni, mutta ihminen kaikkityynni. Hänkin on siis yksilö ja oppii asioita omalla tavallaan, omassa tahdissaan. Vauvavuosi on yhtä vaihetta vaiheen perään. Yhden vuoden aikana pieni vastasyntynyt kasvaa hurjassa tahdissa isoksi taaperoksi sekä oppii siinä sivussa liikkumaan, havainnoimaan ja kommunikoimaan. On typerää olettaa, että kaikki oppisivat nämä asiat samassa ajassa, samaan tahtiin. On typerää olettaa, että jos oma lapsi sattuu oppimaan jonkin taidon hieman aikaisemmin kuin pitäisi, hän on jotenkin edistyksellisempi kuin muut ikätoverinsa ja keksii aikuisena parannuskeinon syöpään sekä ratkaisee nälänhädän siinä sivusssa. Tuskinpa vain. Allekirjoittanut lähti kävelemään todella varhain, puhui alle 2v täysin sujuvasti ja oppi alle kouluikäisenä lukemaan. Niin vain jäi silti nälänhätä ratkaisematta, enkä mummun syöpääkään osannut parantaa, vaikka kuinka olisin halunnut. 

Oman lapsen kehityksestä saa ja pitääkin olla innoissaan. Turha vertailu ja kehityksen jatkuva kyttääminen on kuitenkin mielestäni hieman omituista. En silti kiellä, etteivätkö nämä keskustelut toisinaan kaivertaisi mieltäni salaa. Minäkin olen pohtinut joskus, että pitäisikö tässä huolestua, kun kaikki muut kyllä, mutta ei meillä vaan. Tällainen ajattelu on kuitenkin äärimmäisen kuluttavaa ja vie fokuksen pois siitä kaikkein tärkeimmästä: Ruususesta. En halua kuluttaa kallisarvoista aikaani pohtimalla, onko Ruusunen ikätovereihinsa nähden riittävän edistyksellinen. Siksi pyrin tietoisesti tekemään töitä sen kanssa, että en sortuisi hoputtamaan häntä tai kokisi huonommuudentunteita hänen puolestaan, jos hän ei vielä tee "vaadittuja" asioita. Sen sijaan, pyrin vain seuraamaan vierestä hänen kasvuaan, nauttien jokaisesta onnistumisen hetkestä hänen kanssaan. Pyrin saamaan jo varhain selville, minkälainen oppija hän on ja miten voisin tukea häntä oppimisessa parhaalla mahdollisella tavalla. Kyllä hän varmasti oppii, ennemmin tai myöhemmin. Ja jos matkalle tulee esteitä, minä autan. Niin kauan, kunnes hän sanoo niin kuin minä omalle äidilleni: 

"Ei sun äiti enää tarvii lukea iltasatua. Me luetaan siskon kanssa ihan itte". 

Ja se, mitä MINUN lapseni ei opi, sitä ei sitten kai tarvitse osatakaan, Ehhhehhhehehehehe ;). 

comments powered by Disqus