perhe

Möykkyharjoitus

Yhtenä iltana mummi oli täällä lapsenvahtina. Tullessani töistä kotiin, vallitsi asunnossa jo hiljaisuus, Ruususen uinuessa jo omassa sängyssään. Mummi jäi yöksi, kun ei enää olisi ollut mitään mieltä lähteä taittamaan matkaa Kojonperään. Oli ladannut jo kahvinkeittimen aamuksi ja tehnyt minullekin iltapalan. Niin kuin äidin kuuluukin. 

Kävin suihkussa ja istahdin hänen viereensä sohvalle iltapalalautasineni. Otettiin siihen lasit punaviiniä ja katseltiin telkkarista Temppareita. Puheltiin siinä sivussa kaikenlaista. Työstä ja arjesta. Menneistä ja tulevista. Sairaista ja terveistä. Elämästä ja kuolemasta. Vanhemmuudesta ja sen mukanaan tuomista peloista. Ja minä ajattelin, että ehkä nyt olisi hyvä hetki sellaiselle möykkyharjoitukselle. Että jos nyt sanoisin ääneen sen, mikä on kummitellut mielessä jo pitkään, se kutistuisi. Menisi ehkä pois kokonaan. 

Monet puhuu aina siitä, miten ne pelkää sitä oman lapsen mahdollista kuolemaa. Mä en pelkää. Varpun kuolema muutti sen kaiken jollain lailla. Toki edelleen on se tietynlainen pelko toisen menettämisestä, mutta se ei oo enää niin raastavaa. Tietoisuus sen asian mahdollisuudesta saa mut todella surulliseksi toisinaan, mutta mä en enää pelkää sitä.  Se pelko ei saa musta enää otetta. Mut sitä, että mä kuolisin ite. Sitä mä pelkään uudella tavalla ihan helvetisti. Mä pelkään, et mä sairastun tai joudun johonkin onnettomuuteen ja kuolen. Ja ajatus siitä, että mä en sais enää olla täällä Ruususen kanssa tai et hän joutuis kasvamaan ilman äitiä, musertaa mua paljon enemmän kuin ajatus siitä, että mä menettäisin hänet. 

Olen jostain syystä törmännyt elämässäni poikkeuksellisen paljon kohtaloihin, missä lapset ovat menettäneet jomman kumman tai molemmat vanhemmistaan. Pienenä, nuorena tai nuorena aikuisena. Aina näiden tarinoiden kuuleminen on saanut minut surulliseksi, mutta nyt ne tavoittavat minussa aivan uudenlaisia keloja. Ne saavat minut miettimään: entä jos. Ja tuo entä jos saa toisinaan mieleni mustaakin mustemmaksi. Ahdistuneeksi. Surulliseksi. Että tulee todennäköisesti vielä sellainen päivä, jolloin lapsestani tulee orpo tai puoliorpo. Ei ehkä tänään, huomenna tai vuosienkaan päästä. Mutta kuitenkin todennäköisesti jonakin päivänä, minä menen ja hän jää. Ja voin vain toivoa, että se päivä ei koita vielä pitkiin aikoihin. 

En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella oman kuolemani mahdollisia vaikutuksia muihin ihmisiin. Toki olen tiedostanut, että varmasti (tai toivottavasti) aina on joku, joka jäisi suremaan, mutta nyt vanhemmuus ja äitiys ovat tuoneet tähän ajatteluun aivan toisenlaisia sävyjä. Puhuimme mummin kanssa siitä, miten hänen isänsä menetyi äkillisesti. Miten suuret jäljet yhden ihmisen äkillinen poismeno jätti yhteen perheeseen ja myöhemmin koko sukuun. Millaista oli yht'äkkiä olla ilman isää. Mutta miten hänen melko nuorena päättynyt elämänsä jatkui ja jatkuu edelleen, hänen poismenostaan huolimatta. Muistoissa, tarinoissa ja puheissa. 

"Ja se siinä kai helpottavaa onkin", mummi sanoi. "Että jos esimerkiksi sinä tai vaikka te molemmat menehtyisitte, niin kyllä te eläisitte sitten siltikin tietyllä tapaa lapsen elämässä. Toki se kuva teistä rakentuis lapsella vaan muistojen ja tarinoiden kautta samalla tavalla kuin teillekin on rakentunut kuva pappasta, mitä te ette oo koskaan tuntenu. Mutta kuitenkin. On sekin jotain". 

Joku saattaa ehkä ajatella, että olemme mummin kanssa hulluja, kun pyörittelemme tällaisia skenaarioita ja aiheita keskusteluissamme. Minusta siinä ei ole mitään kummallista. Sukumme jäseniä elämä ei toden totta ole aina kohdellut silkkihansikkain ja siksi mikään aihe ei ole liian raskas puhuttavaksi. Mikään pelko ei ole niin suuri, etteikö sitä voisi sanoa toiselle ääneen. Onkin lohdullista tietää, että kaikesta saa ja pitääkin puhua ääneen. Ettei tarvitsisi pelätä pimeää. Ainakaan yksin. 

Jo Varpun odotuksen aikaan mietin, voisiko kuolemaa juosta karkuun. Kävi ilmi, että ei voi. Ja nyt Ruususen myötä, tämä ymmärrys omasta ja muiden kuolevaisuudesta saa minut toisinaan edelleen lapsenomaisella tavalla vihaiseksi ja uhmakkaaksi. Koska minä en halua elää vain jonkun muistoissa. Minä haluan elää aina. Muuttua kuolemattomaksi, jotta en koskaan joutuisi jättämään prinsessaani yksin. Hän on saanut minut tuntemaan itseni tärkeämmäksi kuin koskaan. Hän on saanut minut ymmärtämään, että kaikella mitä teen, sanon tai jätän sanomatta tai tekemättä, on merkitystä. Sillä on merkitystä hänelle. Hän on saanut minut ymmärtämään, että minun paikkani on tässä, eikä missään muualla. 

Taistelemassa ruokataisteluja odottaen hetkeä, jolloin edes 1/10000 murusesta päätyisi mahaan asti. 

Opettamassa oikeaa ja väärää. Tai sitä, että laturia ei saa laittaa suuhun. Eikä roskiksesta ottaa roskia. 

Kertomassa, että kissaa ei saa vetää hännästä, eikä sen päätä voi kopata kainalorutistukseen. 

Kannustamassa kipuamaan portaat ihan itse ylös tai alas. Auttaa kiipeämään liukumäkeen. Laskea yhdessä alas, kun yksin ei vielä uskalla. 

Nauramassa, kun toinen yrittää sovittaa aikuisten kenkiä jalkaansa, ottaen niillä huojuvia askeleita. Kun hän vetää pipon nurinkurin päähänsä ja lapaset käteen, todeten: siittä. Kun hän tekee naamailmeitä ja saa minut hymyilemään niin monta kertaa, että sekoan laskuissa jo ennen puolta päivää. 

Sanoittamassa kiukunpuuskia, esineitä ja asioita. Kun välillä niin kovasti harmittaa, eikä vielä löydy sanoja. 

Tarjoamassa syliä aina, kun sille tulee äkillistä tarvetta. 

Lohduttamassa, kun liukastuu tai kompastuu. Kun tekee virhearvion ja kaatuu. Sanomassa, että ei se haittaa. Että ei tarvitse nolostua. Että äiti puhaltaa ja kipu menee pois. 

Tuntemassa ylpeyttä, kun ulkopuoliset kehuvat häntä ja hänen käytöstään. Iloista kujeiluaan ja tapaansa katsoa toista suoraan silmiin, aivan kuin tietäisi toisesta jo valmiiksi kaiken. 

Kehumassa uusista taidoista ja opituista sanoista. "AU-TO". -KYLLÄ, SE ON AUTO. Ihan oikein. Pihassa on monta autoa. Mutta ei kosketa niihin, jooko. 

Lukemassa Viirua ja Pesosta tai milloin mitäkin satua, mistä hän ei vielä malta kuunnella kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Mutta kun "sen pituinen se, tällä kertaa" koittaa, hän naurahtaa ja laittaa päänsä tyynyyn tietäen, että on aika käydä nukkumaan. 

Silittämässä, kun toinen on jo nukahtanut uneen. Korjaamassa peiton asentoa paremmaksi. Miettimässä, että olemmeko me todella tehneet hänet. Miten onnekkaita me olemme, kun saamme olla tässä. 

Ostamassa hänelle maailman suurinta Pipsapossu-vappuapalloa, hyvitykseksi siitä, että äiti viettää koko vapun työmaalla. 

Katselen, miten aurinko piirtää hänen pikkiriikkisen varjonsa hiekkaan tai miten hän kietoutuu illalla peittonsa suojiin, tehden siitä unisen pesän. Ja kuiskaan hiljaa itsekseni: saanhan olla tässä vielä huomenna. Saanhan olla tässä vielä huomenna. 

Valokuvat: Ewelina Dobosz Photography (http://ewelinadobosz.blogspot.fi/