perhe

Maito vain loppui

Viime viikolla hain hänet tuttuun tapaan heräämisen jälkeen viereeni pötköttelemään. Tarjosin hänelle rintaa, mutta hän kierähti pois viereltäni. Laskeutui täydellisesti sängystä alas ja lähti tepsuttelemaan olohuoneeseen, iloisesti höpisten. Nytkö se maito sitten viimein loppui, minä ajattelin itsekseni. Ja tunsin samaan aikaan haikeutta, onnellisuutta ja kiitollisuutta siitä, että imetystä kesti näinkin pitkään. Yhden kokonaisen vuoden ja kuukauden. Vaikka aluksi näytti siltä, että kaikki tyssäisi sinne vastasyntyneiden osaston pieneen huoneeseen. Olen ikuisesti kiitollinen itselleni siitä periksiantamattomuudesta, minkä voimalla sinnittelin ensimmäisten vaikeiden kuukausien aikana. Se on suurin syy siihen, että pääsimme tänne asti. Olen kiitollinen siitä, että hän sai käydä rinnalla juuri niin pitkään kuin itse halusi. 

Tissittömiä päiviä on nyt takana viikon päivät, eikä Ruusunen ole osoittanut minkäänlaista aikomusta palata takaisin rinnalle. Toisinaan hän saattaa tuttuihin tissittelyaikoihin kiivetä syliini ja taputtelee sitten rintakehääni hetken naureskellen, mutta jättää kuitenkin väliin. Rohkenisin siis todeta, että imetystaipaleemme on nyt tullut tiensä päähän. Oloni on samaan aikaan sekä surullinen että helpottunut. Ehkä hämmentynytkin. Olen saanut vartaloni kokonaan takaisin itselleni, mutta en vielä oikein tiedä, mitä sillä nyt pitäisi sitten tehdä. Tai mitä siitä pitäisi ajatella. En ole vielä täysin ymmärtänyt, että nyt pitäisi lähteä alusvaateostoksille, koska vaatekaapista löytyy enää vain aikaa ennen odotusta ja imetystä -puettavaa. Ja puhkikulutettuja imetysliivejä. Eivätkä ne sovellu enää mitenkään nykytilanteeseen, joka voitaisin ehkä nimetä kirsikat laudalla, not so much -ajaksi. TOSIN, tähän on jälleen todettava, ettei tilanne ole niin katastrofaalinen kuin mitä minun on annettu ja annettiin ymmärtää kaikilla niillä odotahan vain kun imetys päättyy. Se on hyvästi tissit -lausahduksilla. Newsflash everybody: tissit eivät katoa minnekään imetyksen jälkeen. Ne vain muuttavat muotoaan. Eheh he heee. 

En kiellä, ettenkö olisi yhtynyt tammimammojen kanssa käytyyn rintavarustuskeskusteluun ja muistellut haikeana aikoja ennen imetystä. Katsellut itseäni peilistä ja arvioinut mietteliäänä, mitä ajatuksia peilikuvani minussa herättää. Kirurgin veitsen alle en kuitenkaan ole näillä näkymin suuntaamassa, sillä tilanne ei ole alkuunkaan niin masentava. Elämässäni on huomattavasti enemmän muita huomioni arvoisia asioita kuin se, miltä rintavarustukseni näyttää. Puhumattakaan siitä, mitä mieltä joku muu kirsikoista mahtaa olla. Not kinosted. Jouduin ehkä imetyksen myötä luopumaan muutamista asioista, mutta sain jotain mielettömän arvokasta tilalle. Kokemuksen. Ja kaikkia imetystaipaleeseemme liittyviä muistoja, tulen vaalimaan ikuisesti hartaudella. Matka on ollut paikoitellen haasteiden ja epätoivon hetkien värittämä, mutta samaan aikaan yksi opettavimmista, herkimmistä, ihanimmista ja kauneimmista kokemuksistani vauvavuoden aikana. Uskon, että juuri imetys kaikkine monimuotoisine vaiheineen, on vaikuttanut keskeisesti siihen, millainen äiti minusta on kasvanut ja on kasvamassa. 

Minusta on harmi, ettei imetyksestä voida kovinkaan usein keskustella ilman, että jollekin tulee vähän paha mieli. Aiheen ympärille kasaantuu hirvittävän suuria tunnelatauksia, vääriä uskomuksia ja olettamuksia. Jälleen kerran syyllistytään ja syyllistetään. Imetystaipaleeni aikana minutkin on muutaman kerran leimattu imetysfanaatikoksi tai "vouhottajaksi", koska olen korvikkeen tarjoamisen sijaan etsinyt toisenlaisia ratkaisuja. Koska olen ensisijaisesti halunnut aina turvata imetyksen jatkumisen ja haaveillut siitä, että voisin tarjota lapselleni "ämmää" mahdollisimman pitkään. Miksi? Siihen en osaa edelleenkään vastata. Jokin vain naksahti päässäni pysyvästi sillä hetkellä, kun imetys ei meinannutkaan onnistua. Siitä tuli asia, missä halusin onnistua.

Katariina Souri on muistaaksen joskus verrannut romaanissaan seksiä pizzaan. Voisin tehdä saman vertauksen imetyksen puitteissa: 

"Imetys on vähän kuin pizza. Kun se on hyvää, se on todella hyvää. Ja vaikka se olisi huonoa, on se siltikin vielä aika hyvää".

Imetys koukuttaa. Silloinkin, kun se on vaikeaa, kivuliasta, raskasta ja uuvuttavaa. Sitä saattaa yhdessä hetkessä olla täysin valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta tilanteen mentyä ohi huomaa jo valmistautuvansa seuraavaan koitokseen. Ja yhtenä päivänä huomaakin, että kaikki onkin alkanut sujua omalla painollaan.

Minun kohdallani imetyksen koukuttuvuus perustui etenkin alkuvaiheessa onnistumisen ja vallan tunteeseen. Itsensä voittamiseen. Siihen, kun vaikeimmallakin hetkellä onnistuin löytämään ratkaisun, enkä luovuttanut, vaikka olisin voinut tehdä sen koska tahansa. Kaikki muu äitiydessä tuntui olevan täysin kontrolloimatonta ja Ruususen sanelemaa, joten tuntui mahtavalta tietää, että viime kädessä päätös imettämisestä, sen lopettamisesta tai jatkamisesta, olisi ensimmäisten kuukausien aikana minulla. Suurin kannustin jatkamiseen oli kuitenkin Ruusunen. Tunne, kun viikosta ja kuukaudesta toiseen näin hänen kasvavan MINUN valmistamallani maidolla. Ei Valion, Arlan tai kenenkään muunkaan. MINUN. Kukaan ei koskaan painostanut minua jatkamaan, pikemminkin päinvastoin. Pähkähullua päättäväisyyttäni ihmeteltiin kovasti. Ja sitä, miten näin olemattomista kirsikoista sitä maitoa vain riittikin. 

Vaikka minut on toisinaan saatettu leimata imetysvouhottajaksi, en ole edelleenkään kovinkaan kiinnostunut siitä, miten pitkään kukakin äiti lastaan imettää. Tai imettääkö lainkaan. En ole kiinnostunut vertailemaan korvikkeen ja äidinmaidon eroja tai yhtäläisyyksiä. Saatika miettimään, kumpi on loppujen lopuksi parempi vaihtoehto kenellekin isossa kuvassa. Olen imetystaipaleellani luottanut aina vaistooni, koko perheen etua ja jaksamista ajatellen. Uskon ja tiedän, että valtaosa äideistä toimii oman lapsensa kohdalla samoin. Toiselle täysimetys on ainoa vaihtoehto, toiselle korvike. Kolmannelle osittaisimetys. Ja kaikki on ihan yhtä fine. Mutta jos joku kaipaa vinkkejä, kokemuksia tai vertaistukea imetykseen liittyen, olen sitä aina valmis jakamaan. Sillä kyllä, mielestäni kaikki imetys on ensiarvoisen tärkeää ja arvokasta. Mielestäni imetykseen tulisi tukea ja kannustaa. Mutta imetyksen arvokkuutta ei mitata minuuteissa, tunneissa, päivissä, kuukausissa tai vuosissa. Kenenkään ei tulisi koskaan kokea huonommuuden tai syyllisyyden tunteita oman imetystaipaleensa pituudesta tai sen päättymisestä. Kestipä sitä kaksi minuuttia, kaksi tuntia, kaksi päivää, kaksi kuukautta tai kaksi vuotta. Kaikki imetys on aina yhtä arvokasta. 

On surullista, miten tiukassa sukupolvesta toiseen kiertäneet, väärät uskomukset, imetyksestä ja maidon riittävyydestä istuvat. Miten moni lupaava imetystaival päättyy ennen aikojaan, koska tietoa ei ole riittävästi saatavilla tai se on vanhentunutta. Tai sitä ei osata etsiä oikeista paikoista. Eniten harmittavat keskustelut, joissa vasta imetystaipaleensa alussa olevaa ensikertalaista ohjeistetaan väärin ja kaupan päälle imetysmyönteisiä vinkkejä jakavat teilataan korviketta vastustavina ituhippeinä tai oman kruununsa kiillottajina. Vedetään hernepellot nenään kenties oman tai läheisen imetyspettymyksen vuoksi. Tai koska tajutaan kommenttien kautta, mistä syistä oma, kaverin tai isoäidin imetystaival meni mönkään. En ymmärrä, mitä tällaisilla "kuule, kyllä se maito jollakin vain voi loppua" -kommenteilla voitetaan. Toivon, että vielä jonakin päivänä tiedettäisiin, että maito ei vain lopu. Taustalta löytyy aina jokin syy. Ja useimmiten tuo/nuo syyt olisivat olleet ennaltaehkäistävissä tai ratkaistavissa. Eivät toki aina, eivätkä varsinkaan yleensä ilman työtä ja kyyneliä, mutta useimmiten. Älkää käsittäkö väärin. Imetyspettymys on vakavasti otettava asia ja se tulee aina saada käsitellä. Vertaistuellisessa mielessä aloitettu keskustelu imetyksen jatkuvuuden turvaamiseksi ei kuitenkaan ole mielestäni oikea kanava siihen tarkoitukseen. Yhtä surullisia ovat kuitenkin myös keskustelut, joissa korvikkeet tuomitaan ja imetys (vieläpä täysimetys) on ainoa tie onnistuneeseen äitiyteen. En tiedä monettako kertaa kirjoitan jo tämän lauseen blogiini, mutta asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Joskus korvike voi isossa kuvassa olla parempi ratkaisu kuin haasteiden siivittämän imetyksen kanssa taisteleminen. 

Epäilen, että ilman serkkuni vaimoa Maria minunkin imetystaipaleeni olisi ollut aivan toisenlainen. Hän kun oli ensimmäinen tapaamani äiti, joka oli täysimettänyt pidempään kuin muutaman kuukauden. Hän oli ensimmäinen, joka kertoi (ja näytti) minulle konkreettisesti, mitä tuleman pitää. Hän sai minut ymmärtämään, ettei imetyksessä ole mitään hävettävää ja että kyseessä on täysin luonnollinen ja tavoittelemisen arvoinen asia. Ja että se maito ei imettämällä lopu. Hänen innostamanaan liityin odotuksen loppuvaiheessa Imetyksen tuen FB -tukiryhmään. Onneksi. Sillä sinne suuntasin ensimmäisenä, kun kaikki lähti osastolla menemään mönkään. 

Uskon myös, että ilman Harjis- ja tammimammoja imetystaipaleeni olisi päättynyt paljon aikaisemmin. Kumpaankin porukkaan mahtuu melkoinen määrä erilaisia imetystaipaleita. Upeinta niissä kaikissa on ollut ymmärrys siitä, ettei toisen äidin imetys ole koskaan toiselta äidiltä pois. Olemme tsempanneet toisiamme erilaisten imetysvaiheiden ja haasteiden äärellä. Miettineet yhdessä keinoja rintaraivareihin, pumpulle herumiseen tai pullosta juottamiseen. Pohtineet, kauanko maito säilyy ja miten tukokset avataan. Kannattaako imetysdieetti vai ei. Kannustaneet joko jatkamaan tai tukeneet päätöstä lopettaa. Ja ennen kaikkea olleet ylpeitä toistemme suorituksista, olipa niiden mitta sitten mikä tahansa. Sekä viimeisimpänä nauraneet yhdessä imetyksen riepottelemille hernepusseillemme. Miettineet, pitäisikö lähteä porukalla Tallinnaan vai ei. Olen ikuisesti kiitollinen näille äideille siitä, ettei minun ole koskaan tarvinnut kävellä varpaillani heidän kanssaan silloinkaan, kun keskustelun ytimessä on ollut imetys. 

En tule koskaan unohtamaan

  • kun synnytyslaitoksella vanhempi lastenhoitaja lohdutteli minua epätoivon hetkellä sanoen, että minulla on sen malliset rinnat, että niistä tulisi vielä paljon maitoa. Usko pois, hän sanoi minulle rohkaisevasti. Ja minä uskoin, vaikka tiesin, että niin hän varmasti sanoi ihan jokaiselle tuoreelle äidille. Mutta sillä hetkellä minä tarvitsin juuri niitä sanoja. 
  • ensimmäisiä viikkoja ja kuukausia, kun tyttäreni halusi enimmäkseen vain tissitellä. Enkä voinut ymmärtää, miten kukaan jaksoi olla tississä kiinni niin monta tuntia putkeen. 
  • ensimmäisten kuukausien yösyöttöjä, jolloin rintakumit oli asetettu joka ilta siistiin riviin yöpöydälle, kuin pienet sotilaat. Kun heräsin haukkana Ruususen ensimmäisiin nälänmerkkeihin. Kun hän tuoksui vielä pieneltä vastasyntyneeltä ja maidolta. Kun kirsikat laudalla olivat paisuneet omenoiksi ja näytti siltä, että ne voisivat räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ja toisinaan räjähtivätkin. 
  • kuinka pompin pimeässä olohuoneessa jumppapallon päällä boobsit tiskissä, Ruusunen sylissä erilaisia eläinääniä matkien, samalla rintaa lennosta vaihtaen. Miettien, että onko tässä touhussa mitään vitun järkeä. 
  • hetkeä, jolloin Ruusunen päätti, että rintakumit ovat täysin turhia kapistuksia. 
  • miten kärsin todella herkästi tiehyttukoksista ja jouduin imettämään mitä eriskummallisimmissa asennoissa. Uhkailemaan miestä, että hän joutuu kohta imaisemaan, jos tukos ei aukea. Miten istuin itkien saunan lauteilla, kun koko oikea rinta oli tukoksia täynnä. Ja miten se sitten hetkeä myöhemmin aukesi, kiitos Kikkomanin soijakastikepullon ja Googlen. 
  • että yksi lapseni ensimmäisistä sanoista oli "tiffi". 

Imetystaipaleeni ensimetreillä ajatus vuoden mittaisesta imetyksestä tai taaperoimetyksestä tuntui utopistiselta. Käsittämättömältä ja vieraalta. Imetys oli minulle niin uusi ja outo maasto, etten ymmärtänyt sen kaikkia sävyjä ensin alkuunkaan. Ja sitten, kun pääsin siihen sisään, se alkoikin jo kääntyä kohti tiensä päätä. Ensin hiljaa hiipien, sitten maaliviivaa kohti kiihdyttäen. Kunnes sitten, yhtenä aamuna, maito vain loppui.

Tai no, jos tarkkoja ollaan, varsinaisesti se kai loppuu noin 40 vuorokauden kuluttua, mutta in any case. Maitobaari on sulkeutunut. Enkä ole enää surullinen, haikea vain. Haikea, koska vauvani ei toden totta ole enää vauva. Nykyään hän juo maitonsa pillipullosta tai lasista hörppien. 

Mutta tämän vuoden ja kuukauden, minä suljen sinne muistojeni laatikkoon. Että vielä jonakin päivänä, voisin palata muistoihini takaisin. Ja kertoa tyttärelleni vaiheista, joita hän ei muista. Mutta jotka kerran yhdessä koimme. 

comments powered by Disqus