perhe

Nyt sitä saa: satsatsaaaaaaaaa!

Ei suinkaan Kariniemen kanasia, mutta niitä kiinteitä sentään. Kas näin kääntyi takki ja takki kääntyi näin. VIIMEINKIN, lähipiiri varmaan ajattelee ja virittelee herkkukaapit iskuun siltä varalta, että äidin tai isin silmä välttää. Mutta eheeeeeeeeeeeeeeei hold your horses! Jos niiden herkkujen sijaan lähdettäisiin kuitenkin liikkeelle ihan niistä perusteista. Edellinen neuvolakäynti ja sen pohjalta käymäni keskustelu sekä Imetyksen tuki ry:ssä että Simppeli sormiruokakeittiössä saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että odotetaan vielä ihan hetki. Mutta Ruusunen oli eri mieltä. Muutama päivä sitten, hän piti sellaisen aamupalaverin, että sanoma ei jäänyt kummallekaan vanhemmista epäselväksi: "NYT SITÄ SAPUSKAA SIT PIKKUHILJAA TÄHÄNKI SUUNTAA VISSII". Olen aikanaan sopinut itseni kanssa eteneväni tietyissä asioissa mahdollisimman lapsentahtisesti. Ruokailu on niistä yksi. Eipä siinä sitten auttanut muu kuin marssia kauppaan. Koska toiveenani oli lähteä sormiruokailemaan, halusin lähteä kokeilemaan sitä heti. Siispä Ruususen ensimmäinen kiinteä ruoka ei suinkaan ollut the peruna, saati sose, vaan maissinaksu. Päätin,että jos homma sujuu, aloitamme maistelut ja jos ei, odottaisimme vielä. 

Päivällisellä nappasin tytön syliini tuetusti istumaan ja asetin hänen eteensä kasan maissinaksuja. Ruusunen tarrasi retein ottein kiinni tähän gourmetateriaansa. Hetken hän käänteli sitä käsissään ja rapsutteli maissinaksun pintaa. Hän kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin kuin kysyäkseen: "että mitähän v****a". Näytin hänelle mallia ja haukkasin tarjolla olevista naksuista yhden. Näin, miten lamppu syttyi hänen päässään ja niin hän haukkasi hampaattomilla ikenillään valtavan palan. Näkymättömän miehen silmät levisivät lautasen kokoisiksi, mutta muistutin häntä, että maissinaksu kyllä sulaa nopeasti suuhun. Niin tohkeissaan prinsessa lähti tätä uutta juttua työstämään, että ei edes ihan heti hoksannut, että suuhun menikin nyt jotakin aivan muuta kuin maitoa tai lelu. Vähän ajan kuluttua hän alkoi naureskella ja maiskutella. Kuuluipa muutama nielaisun äänikin. Vielä muutaman naksun hän räjäytti atomeiksi, kunnes ilmoitti, että kiitos riittää tältä erää. Masuun päätyi tuskin mitään, mutta eipä se ollut tarkoituskaan. 

Olemme muutamana päivänä harjoitelleet sormiruokailua. Vai pitäisikö sanoa, raaka-aineiden räjäyttämistä atomeiksi. Eilen tarjolla oli myös maissinaksun sijaan maissisosetta. Jos yllä oleva kuva pitäisi kiteyttää yhteen lauseeseen, se olisi: hetki ennen tuhoa. Tarjottavaa oli paljon, sillä kuten arvata saattaa, suurin osa päätyi lattialle. Piisamirotta kävi tietenkin tarkistamassa lattian antimet ja totesi: "juu, en tykkää". Olen nyt muutaman päivän katsellut prinsessan aikaansaamaa sotkua ja ajatellut mielessäni, että eissssssssaaaaaaaatana eiks vois aina vaa tissitellä. Oispa edes koira. 

Jos isompia masu/allergiaoireita ei ilmene, niin aion noudattaa neuvolan ohjetta ja antaa nopeassa tahdissa uusia makuja. Ruusunen on kuitenkin jo päälle 5kk ja siksi tarvetta kovin pitkille maistatuksille per raaka-aine ei ole. Aloitimme muutama päivä sitten ja nyt hän on maistellut jo kesäkurpitsaa, maissia sekä päärynää. Vaipan tuotoksista päätelleen jotain on päätynyt masuunkin asti ja toistaiseksi isoimmilta oireilta on vältytty. Homma on kuitenkin vielä niin alussa, että on vaikea sanoa, kuinka suuri rooli sormiruokailulla tulee olemaan. En aio olla ehdoton tässäkään asiassa, vaan kaikki riippuu Ruususesta (ja äidin kylmähermoisuudesta). Kieltämättä minua hieman kauhistuttaa ajatus tukehtumisriskeistä ja muusta, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että oikein toteutettuna sormiruokailu on yhtä turvallista kuin soseiden syöttäminen. Eikä mikään estä sormiruokailemasta soseiden avulla! Ja ennemmin tai myöhemmin niistä soseistakin pitäisi siirtyä karkeaan ruokaan, joten miksipä emme lähtisi harjoittelemaan sitä heti!

Kävimme kummitädin kanssa hakemassa muutaman maistelututin, minkä kautta prinsessa onkin maistellut päivittäin. Tekniikka vaatii vielä hiomista, mutta voi sitä hihkumisen ja innostuksen määrää, kun hän hoksasi, että soseessa maistuu jokin muukin kuin äidinmaito. Mutta tämä sotku: ÄH. Saan jo nyt pääni kipeäksi jatkuvasta paikkojen jynssäämisestä ja pyykin pesemisestä. Tällä hetkellä Ruusunen ruokailee sylissä, mutta ostoslistalle on jo laitettu syöttötuoli. Haaveilen Stokken Tripp Trappista, mutta suolainen hinta hiukan hirvittää. Olenkin koittanut huudella tuolia käytettynä lähikuntien FBkirppareilla, mutta vielä ei ole tärpännyt. 

Koska maito on pääasiallinen ravinnonlähde vuoden ikään asti, yritän olla ottamatta kovin suuria paineita siitä, mitä mahaan päätyy. Lähtökohtaisesti pyrin antamaan prinsessalle hyvät puitteet itsenäiseen ruokailuun, mutta toisinaan nyt alkuun aion maistattaa häntä myös syöttäen. Sitten, kun homma alkaa sujua, tarkoituksena on tarjota prinsessalle hyvin pitkälti samaa ruokaa kuin mitä itsekin syömme. Tästä näkökulmasta tämä on oiva hetki myös pyrkiä hiljalleen eroon tästä sokerikierteestä, minne olen oreosuklaani kanssa hautautunut. En käytä itsekään juuri valmisruokia, siksi pyrin hyvin pitkälle tekemään neidinkin syötävät itse. Toki joskus on varmasti ihan OK ja helpompikin vain oikaista. 

Haluamme näkymättömän miehen kanssa kumpikin noudattaa yleisiä suosituksia ja siksi pyrimme välttämään esimerkiksi lisättyä suolaa ja sokeria Ruususen sapuskoissa ainakin vuoden ikään asti, mieluiten pidempäänkin. En aio olla sokerin suhteen ehdoton loputtomiin, mutta Ruusunen varmasti ehtii kyllä tutustua herkkuihin myöhemminkin. Tulevaisuudessa hän saakin kahvipöydässä omat eväät, sokeripommien jäädessä muiden tuhottavaksi. Tiedän, että tämä tulee olemaan todellinen haaste, sillä sekä omassani että miehen suvussa useampi lapsi on vetänyt ensimmäiset sokeriöverinsä ennen vuoden ikää ja kahvipöydässä on aina jotakin hyvää tarjolla. Esimerkiksi mamman suhtautumisesta "periaatteisiini" olenkin ollut ajoittain huolissani. Hän on aina tarjoamassa herkkuja. Mitä enemmän sokeria, sen parempi. Hän on tunnustanut muun muassa opettaneensa Herr Heikkosen tutille kastamalla sen sokeriveteen. Ymmärtänette ehkä, että näin jo mielessäni kahuskenaarion mammasta ja Ruususesta saman ruokapöydän ääressä. Totesinkin tämän isälleni ääneen viimeksi, kun hän poikkesi Ruususta katsomassa. Mutta mitä vielä! Käydessämme mammalla kylässä viime viikolla, tuli puhetta tästä syömisestä. Mamma katseli lattialla jumppaavaa Ruususta ja totesi ykskantaan: 

Niin. Kohta sääkin saat vähän muutakin jo ku tissimaitoa. Eikä mamma sitte anna sulle kyllä yhtää mitää sellasta, mitä äiti ja iskäkään ei antais. 

Hänpä sen sanoi. Aina hän osaa yllättää, meidän mamma. Tai ehkä Herr Heikkosella on ollut näppinsä pelissä, kuka tietää. Kyllä vanhakin näemmä oppii uusia temppuja. 

comments powered by Disqus