raskaus

Olipa kerran ensimmäinen raskauskolmannes

”Koskas Ruususelle tulee pikkusisko/veli”, he kysyivät meiltä usein.

Minun mielestäni vähän liiankin usein. Luulin tehneeni harvinaisen selväksi lähipiirille, näkymättömälle miehelle, koko maailmalle ja ennen kaikkea itselleni, että meidän lapsilukumme saattaisi olla jo täynnä. Että vaikka minulle oli suotu fyysisesti helppo raskaus ja varmaan monellakin mittapuulla helpohko vauvavuosi, olin melko varma siitä, että en pystyisi samaan enää uudelleen. Ikinä. Hyvin pitkään minulla oli vahva tunne siitä, että tässä on nyt kaikki. Näin on hyvä. Ja sillä sipuli.

Yhdeksän kuukautta sitten Ruusunen täytti kaksi vuotta ja samoihin aikoihin aloin tuntea saaneeni kaikesta kiinni. Kaikki oli alkanut yhtäkkiä tuntua merkillisen helpolta ja sujuvalta. Koin saaneeni kehoni takaisin ja löytäneeni jonkinlaisen rauhan sen suhteen, millainen äiti ja vanhempi haluan lapselle olla. Ja samoihin aikoihin, alkoi näkymätön mies ujuttaa sivulauseisiinsa muka huomaamattomia vihjeitä omista haaveistaan. Sellaisina lue tämä rivien välistä -huomautuksina, jotka vielä silloin jätin tyhmää leikkien muka huomaamatta tai kuittasin vitsillä. VAI ETTÄ VAUVA. Just kun kaikki alkaa olla niin helppoa ja mukavaa. VAUVA. PAH.

Mutta sitten toisinaan sain itseni kiinni merkillisistä ajatuksista. Katselin omasta mielestään jo niin suurta taaperoani ja huomasin tuntevani haikeutta ymmärtäessäni, että hän ei tulisi enää koskaan olemaan yhtä pieni. Että tästä lähtien hän tulisi lipumaan koko ajan enemmän ja enemmän pois minun vaikutuspiiristäni. Kohti omaa seikkailuaan. Ja siinä hetkessä, minun sylini alkoikin tuntua jälleen merkillisen tyhjältä. Ja kevään ensimmäisten leskenlehtien pilkistäessä esiin, minunkin mieleni kääntyi.

Kevät ja alkukesä oli hektistä aikaa. Työt pitivät kiireisenä ja Ruusunen aloitti päiväkodissa. Ostimme extemporetyyppisesti oman asunnon ja aloimme puuhailla remontin parissa. Pyörähdimme välissä Espanjan lämmössä ja remontin viivästyessä ikuisuusprojektiksi vietimme alkukesää anopin nurkissa täyshoidosta nauttien. Ja joskus niihin aikoihin, minä aloin aavistella, että jotakin on meneillään. Runebergin tyttäret leikkivät terassilla leikkikeittiöllä ja me hörpimme anopin ja Sarin kanssa kahvia keittiön pöydän äärellä, kuunnellen tyttöjen höpinöitä avonaisesta ikkunasta. Katselin, kuinka kaksi pientä sankaria tiputteli muovisia lusikoita terassin lauteiden raosta. Ja totesin tavoilleni tyypillisen suoraviivaisesti, että taidan olla raskaana. Sari intoili, että minun pitäisi testata heti, mutta minä halusin vielä odottaa. Maistella tunnetta, mikä muutamien päivien sisään oli alkanut nostaa päätään. Jo aiemmista odotuksista tutuksi tullutta aavistusta siitä, että en ole kehossani enää yksin. Ja kuten aikaisemminkin, vahva plus piirtyi testiin jo päiviä ennen kuin olin edes myöhässä. Ja samoihin aikoihin positiivisen testin kanssa saapui vahva varmistus siitä, että vaisto oli jälleen osunut oikeaan. Pahoinvointi löysi tiensä luokseni, eikä jättänyt minua seuraavaan kymmeneen viikkoon.

En muista muissa odotuksissani kokeneeni yhtä voimakasta pahoinvointia. Aamusta iltaan kestävää, vellovaa, krapulaista ja kokonaisvaltaista etomista. Ja vaikka en joutunut halaamaan pönttöä tälläkään kertaa, juuri tuolloin olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että asuimme toistaiseksi anopin nurkissa. Ei minusta olisi ollut työpäivien päätteeksi leikittämään taaperoa yksin, miehen ollessa töissä. Saati pyörittämään pyykkiä tai muitakaan kotihommia. Napostelin jatkuvasti pitääkseni kuvotuksen jollain lailla aisoissa ja totesinkin anopille, että tällä puputtamisella olisin sotanorsu jo ennen raskauden puoliväliä. Pahoinvoinnin lisäksi olin jatkuvasti kuoleman väsynyt. Olisin vain voinut nukkua, nukkua, nukkua ja nukkua. Vastaavaa väsymystä en muistanut kokeneeni myöskään aiemmissa odotuksissani. Noihin aikoihin anoppi teki myös pitkää päivää ja nauroimmekin illasta toiseen, kun kumpikin hipsi nukkumaan jo kahdeksan aikaan illalla. Yhtenä viikonloppuna sitten heittäydyimme vallan villeiksi ja valvoimme yhteentoista. Se taisi olla koko kesäkuun hurjin tapahtuma. Jälkikäteen olen ihmetellyt, ettei lakanan valkoinen naamani ja merkillisen vetämätön käytökseni töissä herättänyt tarkkanäköistä siivoojaamme lukuun ottamatta kenessäkään mitään epäilyksiä. Varhain alkava turvotus minut kuitenkin sitten paljasti, eikä raskaus tällä kertaa pysynyt töissä yhtä pitkään salassa kuin Rusuusen odotuksen aikoihin. Odotuksen ensimmäiseen kolmannekseen liittyi myös paljon merkillisiä mielihaluja, joita en muistanut kokeneeni Varpun ja Ruususen odotuksissa. Etenkin ensimmäisten viikkojen aikana himoitsin kaikkea suolaista ja LIHAA. En muista paistetun kanamunan maistuneen koskaan yhtä hyvältä kuin viime kesänä. Entäpä pihvi. Tai grillimakkara. Ai ai ai ai ai LIHAA, LIHAA, LIHAA.

Pahoinvoinnin ja väsymyksen kääntöpuoli oli kuitenkin positiivinen. Niiden avulla pelko pysyi pitkään poissa. Se kuikuili kyllä hetkeään odottaen, mutta ei iskenyt kynsiään minuun. Ehkä siksikin, että vahvoista raskausoireista huolimatta en antanut itselleni lupaa ajatella tai toivoa suuria. Hukutin itseni työhön ja Ruususen kanssa touhottamiseen siltä osin kuin oloiltani kykenin. Ajattelin, ettei näin alussa kannata vielä juhlia tai fiilistellä. Että jos ei liikoja toivoisi, ei voisi sitten kovin korkealta pudotakaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti piirsi suuntaviivat pelolle ja tälle raskaudelle. Tuttu neuvolatäti otti vastaan iloisin mielin. Juteltiin kuulumiset ja mittailtiin. Punnittiin ja pohdittiin laskettua aikaa ja tulevia käyntejä. Ja sitten puhuttiin niistä fiiliksistä ja peloista.

”No miltä susta tuntuis, jos me kurkattais vähän, kun toi ultra tossa nyt sattuu olemaan”.

Sekunnin murto-osan ehdin epäröidä. Jos onkin tuulimunaraskaus. Kohdun ulkopuolinen. Tai taas jotain muuta silminnähtävästi pielessä. Mutta uteliaisuus oli pelkoa suurempi. Sekä täysi luottamus tuttuun ja turvalliseen neuvolatätiin. Hän lupasi katsoa ensin ja näyttää minulle vasta sitten. Hän levitti kylmänviileän geelin ja asetti anturin paikoilleen. Ja sitten, me olimme hetken aikaa molemmat aivan hiljaa.

Du-du-dum-dududum-DU-DU-DUM-dududum. Kuului pienen ponin laukkaa ja ruudulle piirtyi kuva pienen pienestä ihmisen alusta. Hän muistutti cashewpähkinää ja hänellä oli kaikki niin kuin viikolla kahdeksan pitikin olla. Du-du-dum-dududum-DU-DU-DUM-dududum ja hiljaiset kyyneleet valuivat poskiltani alas, kun kuulin tuon ravin taas muutaman vuoden tauon jälkeen. ”Du-du-dum-dududum-DU-DU-DU-dududum äiti. Kun kaikki mulla hyvin on".

Sain äitiyskortin väliin muutaman kuvan ja varmistuksen siitä, että kaikki hyvin. Ja siihen kuvaan ja tunnelmaan minä ripustauduin useammaksi viikoksi. Riehakkaanakin. Kunnes peruuntunut lääkäriaika päästi Pelon valloilleen. Eikä hän tullut käsitelläkseen minua silkkihansikkain. Vaan repi vanhat haavat auki sääliä tuntematta. Ja vierähtikin useita viikkoja ennen kuin pääsin tasapainoon uudelleen.

Nyt ensimmäisestä raskauskolmanneksesta on jo useita viikkoja. Aletaan kääntyä kohti viimeistä kolmannesta. Ja nyt, kun olen saanut alkuraskauteen jo hieman etäisyyttä, se kaikki musta ja painava tuntuu jotenkin paljon pienemmältä. Vaikka siinä hetkessä minusta tuntui, että se oli yksi mustimmista ajanjaksoista pitkiin aikoihin. Silloin pelko ja ahdistus tuntuivat niin raskailta, että pelkäsin jääväni niiden alle kokonaan. Pelkäsin, että en pystyisi nauttimaan tästä raskaudesta ollenkaan. Mutta onneksi nyt, kun viikot alkavat olla jo puolellani ja pienen ”Vauva Limmpistin” rementämisessä on omat rytminsä ja meininkinsä, tunnen päässeeni tasapainoon uudelleen. Ja hetkittäin minusta jopa tuntuu, että olen saavuttamassa Ruususen odotuksen loppuvaiheesta tuttua mielentilaa. Sitä, missä en enää pelkää.