perhe

On siis kevät

Viimeaikoina Raumalle on siunaantunut paljon aurinkoisia päiviä. Lumet ovat alkaneet sulaa, eikä taapero tarvitse enää toppahaalariaan tarjetakseen puistossa. Olemme yhdessä rakastuneet hänen uusiin välikausivaatteisiinsa. Haistelleet niiden suojissa alati lämpenevää ilmaa ja kokeilleet, miltä märkä nurmikko tuntuu ja kestääkö haalari märässä hiekassa mylläämistä. Kyllä se kestää. Ja hän näyttää se päällään syötävän suloiselta mansikalta.

Olemme kokeilleet, millaista on laskea liukumäestä ja miten mahtavaa on vain tepastella huojuvin askelin kaikkea silmät suurina katsellen ja osoitellen. "Ääääiiiiiiiiiiiti", hän sanoo ja osoittaa lyhtypylvästä ihmeissään. "Joo se on lyhtypylväs. Vähän niinku sellanen iso lamppu". "ammppu", hän toteaa ja jatkaa matkaansa. Olemme kuunnelleet, miten pikkulinnut visertävät puissa kevään vihdoin tulleen. Ja tunnen, miten herään läpi talven kestäneestä horroksestani. Ja voimaannun.

Kevät on tuonut mukanaan jälleen uuden kirjon erilaisia taaperon vaiheita. Hetkiä, jolloin sitä ollaan jo niin niin isoa tyttöä ja puetaan tai riisutaan itse. Ja toisaalta taas niin pieniä, että vain äidin syliin voi nukahtaa iltaisin. Ihastusta ennen niin vihattuihin ulkovaatteisiin siinä määrin, että niitä täytyisi saada pitää sisälläkin. Etenkin, jos ne ovat äidin tai isän. Ja puettu ihan itse, vähän nurinkurisesti. 

Kevät on halua kurkotella tavaroita erilaisten tasojen päältä. Kaappien penkomista ja tavaroiden inventoimista. Rohkeutta kävellä kengät jalassa ulkonakin. Niin suurta ihastumista mummiin ja muihin hoitajiin, etteivät he saisi hoidon päätteeksi lähteä kotiin ollenkaan. Niin aikaisia aamuja, että ohuet verhot on vaihdettu sisustukseen sopimattomiin pimennysverhoihin. Ennakkoluuloa ja nirsoilua ruokien suhteen. Kykyä järjestellä ja pujotella palikoita. Yrityksiä kasata palapeliä tai laittaa kenkiä jalkaan. Intoa tutustua muihin lapsiin ja pyrkimyksiä ryhtyä yhteiseen leikkiin. Voimakastahtoisuutta ja orastavaa uhmailua, kun ei saa haluamaansa tai epäonnistuu jossakin, missä haluaisi niin kovin jo onnistua. Uusia hampaita, mustelmia ja tussin jälkiä nenänpielessä. Muutamia uusia sanoja.

Minä katselen häntä ja hänen silmänsä näkevät minut. Niihin syttyy pilke, minkä tunnistan omakseni. Ja mietin, miten olemme koskaan saaneet aikaan jotain näin kaunista ja ihanaa. Jotain näin tärkeää ja rakasta. 

Kevään myötä olen oppinut luottamaan, että kyllä muutkin osaa. Että en ole korvaamaton. En työssä enkä kotona. Ja että mitään peruuttamatonta ei tapahdu, vaikka joskus katsottaisiin muumeja tai syötäisiin mammalla pannaria. Olen oppinut arvostamaan jokaista vapaapäivääni, pyrkien tekemään niistä merkityksellisiä sekä itselleni että perheelleni. Olen tuntenut mustasukkaisuutta, kun poissaollessani muut ovat pitäneet lystiä tai Ruusunen on oppinut jotakin aivan uutta. Ja samaan aikaan ollut mielettömän kiitollinen siitä, että rakkaallani on niin monta syliä, mihin turvautua. Olen seurannut ihaillen sivusta, miten minun poissaoloni on alkanut mahdollistaa muiden sukulaissuhteiden syventymistä. Miten hän hiljalleen taivuttaa kaikki pikkusormensa ympärille. Koska on niin ihana. 

Kevät on muistuttanut minua siitä, ettei ruuhkavuosiin saa unohtua. Että työpäivän jälkeen ei rojahdeta sohvan nurkkaan. Ei ei ei. Vaan puetaan ja lähdetään ulos, vaikka ei yhtään huvittaisi. Sillä heti kun avaan ulko-oven, kevät kuiskaa: harvemmin se jälkikäteen harmittaa. Se, että tuli lähdettyä. Lasken viisi kertaa liukumäestä. Otan keinussa niin kovat vauhdit, että ottaa vatsan pohjasta. Ja hyppään kesken kaiken, huutaen viereisessä keinussa kiikkaavalle Ruususelle: ÄN YY TEE NYT. NYT ÄITI HYPPÄÄ. Ja sitten minä hyppään. Ja laskeudun muutaman metrin päähän jaloilleni kuin kissa. Hän katsoo minua silmät innostuksesta loistaen ja taputtaa. Ja kun hänen naurunsa sekoittuu lintujen viserrykseen ja auringon paisteeseen, minä sähköistyn päästä varpaisiin. 

Minä rakastan kevättä. Sitä, kun katupöly saa yskimään ja silmät menevät auringonvalosta sirrilleen. Kun luonto alkaa hiljalleen venytellä kohti kesää ja minusta tuntuu, että minäkin havahdun täysin hereille. Valmiina etsimään uusia haasteita ja seikkailuja. Rakastan sitä, kun on vielä viileää. Ei kuitenkaan enää kylmä, mutta ei liioin kuumakaan. Ilma tuoksuu kirpeältä ja raikkaalta. Lupauksilta ja mahdollisuuksilta.

Minä katselen pilvettömälle taivaalle ja mietin, että nyt on siis kevät. Ja minä olen sen ikuinen lapsi.