perhe

Parasta terapiaa

Perjantaina heräsin uudenlaiseen arkeen, suuren päätökseni jälkimainingeissa pyöriskellen. Piti tehdä ilmoituksia työkkäriin ja selvittää liiton asioita. Selata avoimia työpaikkoja ja pohtia CV:n päivittämistä. Samaan aikaan postiluukusta tipahti päätös päivähoitopaikasta aiheuttaen pohdintaa siitä, mitä sen kanssa nyt sitten syksyllä tulisi tehdä. Juuri kun emmäääääääääääääääonkopakko -asenne alkoi saada minusta liiaksi otetta muistin, että olimme sopineet tammikuisten treffit Poriin. Sysäsin velvollisuudet sivuun ja pakkasin Ruususen autoon, ottaakseni nokan kohti Maikin eläinparatiisia. Pehmoisia kissanpentuja, mummokoiroja, suurponeja, ihmispentejä, kahvipöydän herkkuja ja muiden äitien vertaistukea: just what the doctor ordered. 

Kestämiseni rajoja koeteltiin, kun sain pidellä sylissäni kahdeksanviikkoisia kissanpentuja. Vähän väliä oli paettava suloista kolmikkoa kameran taakse, jotta en olisi räjähtänyt atomeiksi kaikesta siitä liikutuksesta, minkä pehmoinen eläinpente minussa saa aikaan. Silitin untuvaista turkkia ja yritin imeä itseeni kaiken tuon seikkailunjanon, pelottomuuden, uteliaisuuden ja leikkisyyden, mikä pitää pienen viikarin jatkuvassa liikkeessä. Saa kiipeämään vauhdikkaasti nojatuolia ylös ja alas ja ärhentelemään itseään isommille. Uskottelemaan itselleen, että on kuolematon ja maailman herra. 

Katsellessani kaiken keskellä makaavia koiravanhuksia mietin, tuollaistako on olla vanha. Että kun on jo nähnyt niin paljon, ei mikään enää hetkauta. Ei jaloissa pyörivät kissanpennut tai yllättäviä suukkoja jakelevat taaperot. Ja miten sitä siltikin jaksaa innostua uusista asioista. Kuten esimerkiksi vieraan lounassalaatista. "Kun mä en oo ikinä saanu, niin jos mä nyt maistan".  Näkyykö minustakin samanlainen viisaus ja ymmärrys siitä, miten maailma makaa. Sitten, kun olen vanha. Minä katselin hänen viisaita ja kaiken ymmärtäviä silmiään. Ja hän katsoi takaisin. Ei sanonut mitään, mutta tiesi sitäkin enemmän. 

Uppouduin pitkiin keskusteluihin mamien kanssa ja vilkuilin vähän väliä apinalaumamme perään. Ja tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että elämä oli johdattanut minut tänne. Juuri tähän hetkeen, missä kissanpennut mäiskivät toisiaan ja koiran kuola putoilee keittiön laatoille, kiellettyjen herkkujen nostaessa veden kielelle. Taaperot levittävät lelut pitkin olohuonetta ja pienen leikkiauton päälle on ahtauduttava samaan aikaan. Huone täyttyy naurusta ja ilon kiljahduksista, varovasti nyt -komennoista ja äitien vuodatuksista siitä, miten ennen tätä hetkeä kuvitteli lapsensa olevan jollain lailla vinksahtanut, mutta nyt tässä porukassa kaikki näyttää ja tuntuu taas varsin normaalilta. Oikeanlaiseen perspektiiviin asettautuneelta. 

Enkä edes huomannut tuskastua ennen kotiin saapumista siitä, että Ruusunen onnistui ryönäämään kaikki mukana olleet vaatteensa. Koska sormiruokailu ja minä itse kyllä osaan syödä. Koska minä itse kyllä osaan juoda pitkin leukaa ja sitten kieriä heti perään hiekassa. Ei se haittaa, minä ajattelin. Onhan meillä pesukone. Ja sappisaippuaa. 

Kotona laitoin ottamani kuvat koneelle ja jaoin niitä hymyssä suin whatsuppiimme. Nähdäänhän taas pian, me kirjoitimme toisillemme. 

Lauantaina oli lupa pukeutua parhaimpiin. Samalla sain suuren kunnian hypätä kameran taa, ikuistaakseni serkkupoikani tärkeää päivää. Hän, joka minun silmissäni on aina ollut niin pienen pieni, olikin kuin huomaamatta venynyt miehen mittaan. Ajoi valkoinen lakki kuskin penkin takana hohtaen hakemaan minut ja kaarsi itsevarmoin ottein meren rantaan. Kun kysyin, tykkääkö hän hymyillä kuvissa, hän totesi naurahtaen, että ihan sama. "Välillä vaan sit tuppaa näyttää mielipuoliselta, kun joutuu sillain väkinäisesti hymyilee niin, et hampaat näkyy", hän naurahti. Mietimme yhdessä, että valokuvattavana oleminen on kyllä ihan kauheaa. Enkä pakottanut hymyilemään, enkä hokenut tekopirteällä äänellä sano kissimirriä. Ja hyvä niin. Viiden kuvan jälkeen olimme valmiita. Harvoin on köyhissä näin komeita, Pirkkomummu kuiskasi minun korvaani. 

Kuuntelin hänen kertomuksiaan kirjoituksista, koulun päättymisestä ja tulevaisuudesta. Ja minua hymyilytti. Muistin, millaiselta tuntui, kun kaikki se opiskeltu yleistieto oli vielä kristallin kirkkaana mielessä, ei muistojen arkistoon vaipuneena. Minusta tuntui kuin hän olisi puhunut minun suullani, vuosia sitten. Silloin, kun maailma oli mun ja pyörin liikenneympyrässä loputonta ympyrää tietämättä, mistä liittymästä kääntyisi seuraavaksi. Olisinpa tiennyt, että sitä ei koskaan ehkä tarvitsekaan saada selville. Onneksi hän tuntuu tietävän sen jo nyt. Hänen puheistaan kaikuu varmuus ja luottamus siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Ja juuri nyt, tänä keväänä, maailma on hänen. Ja muiden ylioppineiden. Ja minä toivon kaikkea hyvää hänen alkavalle matkalleen. Onnea, menestystä ja ennen kaikkea tuuria. Ettei hänen tarvitse kompastua kovinkaan montaa kertaa, löytääkseen perille. 

Lauantaina ilma oli kuin morsian ja melkein koko suku koolla. Katselin sitä kaikkea linssin läpi ja ajattelin, että en halua missata siitä hetkeäkään. Toivoin, että olisin voinut hetkeksi pysäyttää ajan siihen paikkaan. Jäädä loikoilemaan tätieni väliin lämpöiselle terassille ja imeä itseeni juhlien riehakasta energiaa. Sitä, kun toisilleen niin tärkeät kokoontuvat yhteen ja saavat kaikki olla juuri niin täydellisen sekaisin kuin tässä suvussa aina on tapana. Kun ilmassa kaikuu hyväntahtoinen sarkasmi ja ironia ja menneiden kesien muistot sekoittuvat nykyhetkeen. Kun kaikki puhuvat toistensa päälle ja silti kuuntelevat jokaista juttua tarkasti havainnoiden ja toisen sanomisia punniten. Kun saa ottaa kengät pois jalasta ja vertailla, kenen pottuvarvas on kaikkein kummallisin. Ja nauraa, kun jokaisella peukalot taipuvat aivan väärään suuntaan. 

Kulunut viikonloppu kaikkine kissanpentuineen ja valkoisine lakkeineen puhalsi minuun tervetullutta, puhdasta, energiaa. Se sai minut karistamaan epäluulot ja pelon harteiltani. Luottamaan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Ja mietin, että ei koskaan, ikinä, milloinkaan kannata olla onneton. Kun kerran voi yhtä hyvin olla näinkin onnellinen. 

Tiivistelmä: on siis kesä.