ajatuksia

Pelkotiloja

Sinä päivänä, kun Ruusunen syntyi, hän pysyi hiljaa. Jokin merkillinen voima hänet vaiensi. Kyllä hän mukana oli ja käyttäytyi kuin pahainen kakara. Hyppi synnytyssalissa jumppapallojen päällä ja katseli kulmiensa alta näytölle piirtyvää supistuskäyrää. Kuunteli Ruususen sydämen laukkaa. Yrittipä sanoa hetkittäin jotain nasevaakin, mutta nostin sormeni pystyyn vaikenemisen merkiksi. Hyssss, nyt on oltava ihan hiljaa, kun minä keskityn. Hän istui ammeen reunalla ja uitti varpaitaan viileässä vedessä. Supistuksen tullessa hän nauroi sisäistä nauruaan ja läiskytti vettä kaikkialle. Ponnistusvaiheen pitkittyessä hän istui kätilön olkapäällä ja jokaisella ponnistuksella minä näin, miten hänen suunsa levisi ilkikuriseen virneeseen. Mutta sinä päivänä, minä en antanut hänen päästä valloileen. Jotenkin minä vain tiesin, että kaikki menee hyvin. Ja niin menikin. Lähtiessämme synnytyssalista kohti osastoa hän hyppäsi istumaan olkapäälleni ja kurkki sieltä uteliaana pientä peittokääröä. Ei malttanut enää olla hiljaa: 

"Tuollainenko sieltä sitten tuli. Melko pieni ja mitäänsanomaton. Tuskin elää aamuun saakka".

"Sellainen niin. Ja elää se, saatpahan nähdä", minä vastasin rehvakkaasti. 

Ensimmäiset viikot olivat pahimpia. Aina sopivan hetken tullessa hän naureskeli korvani juuressa, miten en osaa. "Sinä tapat sen vielä", hän nauroi. Sovitteli Ruususen pieniä vaatteita päälleen ja kysyi, saisiko pitää ne sitten, kun vauvaa ei enää ole. Mutta päivä päivältä minun itsevarmuuteni kasvoi. Toisinaan minä sain hänet hiljenemään. Uskalsin sanoa vastaan tai olla kuuntelematta kokonaan. "Ignooraa vaan. En minä silti aio minnekään lähteä", hän totesi uhmakkaana ja teki pesän prinsessan sängynpäätyyn. -Ei sinun tarvitsekaan lähteä, minä vastasin. "Kunhan opettelet pitämään suusi kiinni. Edes joskus". 

Tästä on jo aikaa, mutta en koskaan unohda sitä. Kerran Ruusunen oli nukkunut kolmisen tuntia putkeen, eikä parvekkeelta kuulunut pihaustakaan. Itkuhälytin oli vaiti. Menin katsomaan ja prinsessa makasi vaunuissaan aivan hiljaa, liikkumattomana. "Kuollut", Pelko kuiskasi korvaani. Höpö höpö, minä ajattelin ja kokeilin niskaa. Ruusunen ei liikahtanutkaan. "Siis kuollut, johan minä sanoin", pelko naurahti voitonriemuisena samalla kun sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Paniikissa avasin lämpöpussin vetoketjun ja samaan aikaan Ruusunen veti syvään henkeä ja säpsähti hereille. 

"Voi rakas miten äiti pelästyi. Äiti pelästyi ihan kauheasti". 

Hän saa minut edelleen tarkistamaan, hengittääkö nukkuva Ruusunen aivan varmasti. Iltaisin kuuntelemme Piisamirotan ja Pelon kanssa porukalla itkuhälyttimestä kuuluvaa ähinää. Sitten, tulee hiljaista. "Varmaan tukehtui peittoonsa", pelko naurahtaa ja juoksee Ruususen huoneeseen katsomaan. Höpö höpö, minä ajattelen. Mutta lähden kuitenkin perään tarkistamaan, ihan varmuudeksi.

Hän saa minut varovaiseksi ja epäluuloiseksi, kun muut pitelevät Ruususta. "Älä anna sitä, pudottavat vielä. Ai ai ai katso miten pitää sylissä, ei yhtään varo niskaa. Ai ai ai ai kyllä kohta tapahtuu", hän käkättää. Kun lähdemme ilman Ruususta jonnekin, hän maalailee kauhukuvia ja jupisee, miten "kohta ne soittaa ja kertoo, että ei ole kiire kotiin". Ja silloin, kun ajattelen, että en yhtään jaksa, hän heristää sormeaan: 

"millä oikeudella siinä valitat, olisit onnellinen nyt, kun sulla on viimein elävä vauva sylissä. Moni kuule haaveilee tosta ja sä vaan valitat, että on raskasta

"valita vaan kuule, valita vaan. Voidaan järjestää. Se on hups vaan ja no baby". 

Niin. Ei Menettämisen pelko ole kadonnut minnekään. On tuottanut erityisen paljon vaikeuksia hyväksyä negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan. Hiljalleen olen yrittänyt työstää tätä asiaa. On ihan OK olla välillä väsynyt ja on ihan OK ajatella, että voi kun joku nyt vaan hakis tän lapsen hetkeksi pois. Tai jos et nyt nukahda niin laitan sut roskikseen. As if oikeasti antaisin häntä yhtään kenellekään. Juuri ja juuri annan nukkua ensimmäiseen syöttöön asti yksin omassa huoneessa. As if oikeasti heittäisin Ruususen roskikseen. Sillä hetkellä minusta vaan ehkä tuntuu siltä, mutta niin kuin mikä tahansa tunne, se menee ennen pitkää ohi. Kunhan sen vain antaa tulla ja myöntää sen ääneen. Mutta sellaisina päivinä HÄN pääsee valloilleen ja ajaa minut nurkkaan. En ole kovin uskonnollinen, mutta usein tällaisina iltoina nukkumaan mennessä jupisen anteeksipyyntöjä maailmankaikkeudelle ja ties kenelle, että älkää nyt vain tulko hakemaan tätäkin vauvaa multa pois, vaikka mä en aina jaksa. En mä oikeasti tarkoittanut. Anteeks anteeks anteeks anteeks. Sellaisina iltoina odotan, että näkymätön mies nukahtaa. Käärin ihan hiljaa peiton kainaloon ja sammutan itkuhälyttimen. Hiivin ihan hiljaa prinsessan huoneeseen. Käyn silittämässä pientä poskea ja menen vierassänkyyn nukkumaan. Vain täksi yöksi, koska minä pelkään. Erityisesti ensimmäisillä kerroilla koin voimakkaasti, että minulla ei ole varaa valittaa. Minulla ei ole oikeutta tuntea tällaisia tunteita. PELKÄSIN, että jos ajattelen jotain pahaa, jotain pahaa myös tapahtuu. 

En ole tarkoituksella maininnut häntä aikoihin, koska olen päättänyt, että hän ei ole sen arvoinen. Täällä hän kuitenkin on, tutulla paikallaan, kommentoimassa asiaan kuin asiaan. Joskus annan tarkoituksella hänen päästä irti. Ajattelen, että jos annan hänen vaahdota hetken oikein kunnolla, niin hän on senkin edestä sitten hiljaa. Ja sellaisina päivinä, minä pelkään ihan huolella. Vaikka uskon tuntevani hänet jo melko hyvin ja osaan ennakoidakin, toisinaan hän pääsee edelleen yllättämään. Joskus hän vie ja minä vikisen.

Muistan, miten odotusaikana pyysin häntä muuttumaan sellaiseksi tavalliseksi peloksi. Sellaiseksi, minkä kanssa oppisin elämään. En tiedä olenko itse turtunut hänen läsnäoloonsa niin, että en aina jaksa välittää vai onko hän kerrankin kuunnellut. Ehkä minä sittenkin olen häntä vahvempi. Ainakin yritän kovasti olla. Mutta miten pelko lähtee? Niin. Siihen en ole vielä valitettavasti löytänyt vastausta. "Typerä nainen, hän on osa sinua", Piisamirotta vastaa. Niin. Näyttäisi kuitenkin siltä, että vaikka hän on tullut jäädäkseen, hänen kanssaan tosiaan voi oppia elämään. Ehkä hän on tosiaan muuttunut.

comments powered by Disqus