perhe

Pieni tutkimusmatkailija

Kuluneen viikon aikana Ruusunen on tehnyt selväksi, että hän ei aio levätä laakereillaan enää hetkeäkään. Kolmiossamme riittää yllättävän paljon tutkittavaa. Miten mukavaa olisikaan tunkea kaikki sormet pistoriasioihin ja repiä kissaa hännästä. Miten mukavalta tuntuu upottaa sormet pehmoiseen turkkiin. Kuinka ihanalta maistuvatkaan äidin lenkkareiden pohjat vesisateen jäljiltä. "EI, älä, tuus pois, tuuppa tänne nyt, älä syö sitä, ei siel oo sulle mitää katseltavaa, hyyyyyyyyyi olkoon ei ole hyvää se". -NO HITTO MIKSEI? 

Neliveto etenee lähes valon nopeudella haluamaansa kohteeseen. Mitä mielenkiintoisempi määränpää, sitä kovemmin pienten käsien läiskytys kuuluu, niiden osuessa laminaattiin. Riemusta hihkuen hän konttaa pakenevien kissojen perässä tai seuraa minua huoneesta toiseen. Vielä hauskempaa on lähteä muka rohkeana yksin toiseen huoneeseen ja sitten kirmata äkkiä takaisin, kun huudan olohuoneesta: "minne Ruusunen meni? Tuu äkkiä, äkkiä äkkiä äkkiä tänne äidin luo"

Pieni tutkimusmatkailija haluaisi jo niin kovasti päästä seisomaan tukea vasten. Ja silti samalla se jännittää niin kovin. Ja välillä unohtuu ihan kokonaan, miten polviseisonnasta pääsikään takaisin lattianrajaan. Känkkäilyä ja kopsahtelua, lohdutusta ja sylittelyä. Ja hetken päästä kokeillaan uudestaan. Välillä hän yrittää opetella istumista, mutta usein reeni keskeytyy, kun jotain mielenkiintoisempaa osuu näkökenttään. Temperamenttisuus alkaa näkyä aina vain voimakkaampana. "Mee itte nukkuu, jos väsyttää, mut älä silti lähde tästä huoneesta. Äläkä silti estä mua kiipeilemästä, mutta ota sit kuitenki kiinni ku päästän molemmat kädet irti. Ja ei, en syö. Mutta nälkä on silti". 

Tähän kohtaan sopisi jälleen häshtäääg äiti on vähän väsynyt. Tämä ei suinkaan johdu pienen tutkimusmatkailijan perässä karaamisesta, vaan pikemminkin huonosti sujuneista päiväunista sekä risaisista öistä. Kuluneen viikon aikana yöt ovat nimittäin olleet melkoista rimpuilua. Yöunille nukahdetaan parhaiten jumppapallon kautta ja ensimmäinen unipätkä sujuu rauhallisesti. Mutta 02 tai 03 hän herää, eikä meinaa rauhoittua takaisin uneen millään. Mörköjä on kaikkialla. Nälästä ei suinkaan ole kysymys, sillä usein hän rauhoittuu välittömästi puoliuneen, kun nostan hänet syliin, eikä edes pyydä maitoa. Heti, kun yritän nostaa hänet sylistä joko omaan sänkyyn tai viereeni, hän säpsähtää hereille ja alkaa itkeä lohduttomasti. Taas sylitellään ja rauhoitellaan. Kuluu usein reipas tunti, että saan hänet takaisin uneen. Puhumattakaan omasta nukahtamisesta. Ja sitten herätäänkin jo aamuun. Olen jälleen saanut öisin itseni kiinni tästä kun selviän, en enää ikinä aio löytää itseäni tästä tilanteesta -ajatuksesta.

Näkymätön mies on muutaman kerran kokeillut ottaa koppia tästä öisestä mörkökohtauksesta. Olen tulkinnut tästä seuranneen yöpalaverin osapuilleen näin: "MÄ HALUAN SEN, JOLLA ON TISSIT". Niin, vaikka hän ei syö, jostain syystä isä ei kelpaa öisiin lohdutushetkiin. Otan tämän todella suurena kohteliaisuutena siitäkin huolimatta, että kadehdin näkymättömän miehen osaa. Rontti on edelleen se, joka saa nukkua yönsä rauhassa. 

Siskoni laittoi minulle jokin aika sitten Facebookissa videon, missä pieni norusnpoikanen jahtaa lintuja, äitinorsun seuraillessa tilannetta sivummalla. Norsunpoikanen kompastuu omiin jalkoihinsa ja pystyyn päästyään jättää linnut siihen paikkaan. On päästävä äidin luo. Ei sattunut niinkään, mutta harmittaa silti. Katselin videota ja naureskelin tilanteen tuttuudelle. Minun pieni norsunpoikaseni on tismalleen samanlainen. On olevinaan jo niin kovin iso, vaikka on vielä niin pieni. Niin rohkea ja silti äärettömän herkkä. On saatava kokeilla, tutkia ja katsoa. Älä estä, älä kiellä, älä näytä, älä komenna. Anna ku mää itte. Mutta pysy lähellä, äiti. Että pääsen nopeasti tankkaamaan turvaa sitten, kun minusta siltä tuntuu. 

comments powered by Disqus