äitiys

Pilvinen tiistai

Olen viime aikoina saanut pidellä sylissäni vastasyntyneitä. Vauvojen primitiiviset eleet, ilmeet ja äänet herättävät ihan sydänalaa pakottavan äitiysvietin sisälläni. En tarkoita vauvakuumetta, vaan tarvetta vastata vauvan viesteihin. Tunnen soluissa asti tarpeen pitää lähellä, imettää, suukottaa, silittää ja suojata. Sen vietin ovat omat lapseni syntymällään herättäneet, sillä samanlaista tunnetta ja tarvetta eivät vauvat herättäneet ennen äidiksi tulemistani.  (Lähiömutsi, 2017.)

Sunnuntaina luin Lähiömutsin Mitä jos nyt syntyisi vauva -postausta. Tiistaina sää oli pilvinen, kun hyppäsin junaan ja lähdin tapaamaan pientä Pilveä. Tiistaina Lähiömutsin sanat muuttuivat todeksi, kun tapasin vain nippa nappa kuukauden ikäisen. Hän nukkui, kun saavuimme yhdessä Elinan kanssa. Mutta minä panin heti merkille hoitopöydän sijainnin, vaipparivistön sekä sohvalla vauvaa kutsuvan unipesän. Täällä hän on, vastasyntynyt, minä ajattelin ja salaa jo toivoin, että heräisipä hän jo. Ulkona isoveli nukkui päiväuniaan vaunuissa. Kahden lapsen äiti keitti meille kahvit ja laittoi pöydän koreaksi. Oli leiponut piirakankin. "Se todellisuus iskee varmaan sitten, kun Mikko palaa takaisin töihin", hän vastasi naureskellen kun ihmettelin, että miten hän on niin fresh ja kerkeäväinen. Kahvittelun aikana makuuhuoneesta kuului muutaman kerran inahdus ja jokaisella kerralla minun piti keskittyä, että en olisi nostanut takamustani tuolista. Ja sitten, hän heräsi. Niin pieni. Niin pienen pienen pieni. Minä katselin häntä hetken ja totesin ykskantaan: 

"Miten mä oon voinu jo unohtaa, et Ruusunenkin on joskus ollu noin pieni". 

Hän vain syö ja nukkuu. Syö ja nukkuu. Välillä hän avaa silmänsä tarkistaakseen, että ei ole jäänyt yksin. Välillä hän avaa silmänsä katsellakseen, että mitä ne eukot oikein höpöttää. Mitä ihmettä isoveli oikein touhuaa. Hän on tyytyväinen, kun hän saa ruokaa, puhtaan vaipan ja lämpöisen sylin tai unipesän. Miten hän voikin näyttää niin viisaalta, vaikka ei ole vielä kuukauttakaan. Miten mietteliäänä ja pohdiskelevana hän kaikkea katseleekaan. 

Mutta pitkään suuret silmät eivät jaksa pysytellä auki. Uni tulee ja vie mennessään. Minä katselin häntä unipesässään ja otin ihan omin lupineni syliin. Oli pakko. Pakottava tarve hoitaa. Ihan pakko vähän saada kokeilla, että vieläkö osaan. Ja minä nostin hänet ihan varovasti syliin siihen, missä prinsessani aina ennen tapasi nukkua. Ja siihen pieni Pilvi jäi. Minä tuoksuttelin varovasti tukkaa ja silittelin selästä. Pieni ruumis kiertyi mutkalle kuin sanoakseen: "älä kutita". Minun sydämeni suli siinä hänen allaan. Minun vauvani ei enää mahdu tähän, koska hän on jo niin iso tyttö. 

Ennen kuin minusta tuli äiti, en ollut mitenkään erityisesti lapsi-ihminen. En minä heitä "vihannut", mutta en minä heistä liiemmin ollut kiinnostunutkaan. Vauvoista en tiennyt mitään, enkä halunnutkaan tietää. He näyttäytyivät minulle jonkinlaisina avuttomina otuksina, joiden kanssa on mahdotonta keskustella tai ylipäätään viestiä. En osannut pidellä, saati hoitaa. Kun Ruusunen teki minusta äidin, jokin muuttui pysyvästi. Hän ohjelmoi minut reagoimaan pienen vauvan itkuun. Hän opetti minulle, miten hoidetaan. Miten lohdutetaan, silitetään ja rakastetaan ihan pientä. Miten jutellaan ja viestitään sellaisen kanssa, joka ei vielä pahemmin viesti takaisin. Ei puhu, mutta ymmärtää sitäkin enemmän. Ja vaikka minä ajattelin, että olin jo unohtanut tuon kaiken, pelkkä vilkaisu pieneen Pilveen sai tuon vaiston heräämään uudelleen. Mutta jokin oli muuttunut. Puoli vuotta sitten, minä epäröin. Sanoin kahden päivän ikäiselle tyttärelleni, että en mä osaa sua hoitaa. Tiistaina, vaisto tuli itsevarmana ja rutiininomaisena. Se tapahtui ihan itsestään. Kyllä minä osaan. Ja se tunne, oli ihana. 

Pilvisenä tiistaina, minä sain elää hetken mielenkiintoisessa välitilassa. Istuin olohuoneessa ja katsoin oikealle. Näin sen, mikä oli minun todellisuuteni vain muutamia kuukausia sitten. Kun katsoin vasemmalle, näin sen, mitä se todellisuus on mahdollisesti seuraavan puolen vuoden kuluttua. Vaikka pieni vastasyntynyt on nykyään ehkä yksi ihanimmista asioista mitä tiedän, katselin jo malttamattomana tuoreen isoveljen puuhasteluja. Pian Ruusunenkin on yhtä kerkeäväinen. Yhtä nokkela ja vitsikäs. Yhtä kiireinen. Kotimatkalla viestittelin Jokisen kanssa whatsupissa. 

"Just sanoin Elinalle et tää käynti aivopesi mua ehkä sittenkin haaveilemaan että Ruusunen ei jäiskää ainoaksi. Onneks tuun varmaa järkiini viimeistää kotiovella". 

"Kakkonen on menny paljon helpommin kuin ykkönen ;) Että ei muuta ku tuumasta toimeen". 

Kotona ei kuitenkaan alettu vauvantekohommiin. Kotona tapasin näkymättömän miehen nukutuspuuhissa. Ruusunen oli kuulemma nukkunut koko päivän aikana reilut kolme tuntia päiväunia. Maistellut hienosti iskän kanssa kiinteitä ja juonut miltei kaikki maidot pakkasesta. Niinpä tietysti, iskän lellikki. Olisit nyt edes koetellut, ihan vähän edes. Otin hänet hetkeksi rinnalle ja sitten hän nukahti sänkyynsä tyytyväisenä. Minä katselin häntä ja mietin, että milloin minun vastasyntyneeni kasvoi näin isoksi. Hän ei enää tuoksu maidolta. Kun hänet nostaa syliin, hän täyttää sen ihan kokonaan. Ei tarvitse varoa niskaa, ei tarvitse pidellä kuin haurasta posliinia. Miten äkkiä se kaikki unohtuu, kun elää tässä ja nyt. On lohdullista tietää, että jotain kadonneesta on jäänyt jäljelle. Jotain merkillistä uinuu mieleni sopukoissa. Hoivavietti, joka vielä tuoreudessaan herää sekunnin sadasosassa toimintavalmiuteen. On lohdullista tietää, että se ei ole kadonnut minnekään. Siellä se on valmiina odottamassa, että sitä vielä jonakin päivänä ehkä tarvittaisiin uudelleen. Ja tuo vaisto, on hienoin asia, mitä minussa on koskaan herännyt.

comments powered by Disqus