ajatuksia

RAKKAUDESTA LAJIIN


Ennen raskausaikaa minulla ei ollut hirveästi ajatuksia imetykseen liittyen. Ajattelin, että se on vain yksi tapa ruokkia lasta. Toiset imettää ja toiset ei. Tissi laitetaan lapsen suuhun ja sitten lapsi syö. That's it. Lähipiiriini alkoi kuitenkin hiljalleen siunaantua pieniä vauvoja. Tätä kautta minullekin paljastui, että imetys on kova laji. Se, miten kovasta laji se oikeasti on, selvisi minulle vasta oman lapseni syntymän kautta. HUHHUH kuulkaas leidit, sanonpa vaan: tämän rankempaa harrastusta ei itselleen voi valita. 

Raskauden edetessä aloin jo hyvissä ajoin miettiä omaa suhtautumistani imetykseen. Haluanko imettää? Jos haluan, miten pitkään? Etsin tietoa imetyksestä ja mitä syvemmälle sukelsin tähän maailmaan, sitä isommaksi positiivinen asenteeni imetystä kohtaan kasvoi. Kyllä: minä haluan imettää. Mutta entäs jos imetys ei onnistuisikaan? Olisiko se minulle kynnyskysymys? -Ei todellakaan, onhan meidänkin suvussa niin moni kasvanut ihan normaaliksi ihmiseksi korvikkeella, ajattelin. Kokeillaan ja jos se ei suju, niin sitten se ei suju. Ei siihen maailma kaadu. Imetys ei ole äitiyden mittari. 

Vaan kuinkas sitten kävikään? Vauva syntyi ja jo synnytyssalissa harjoittelimme imetystä hetken. Jo ensimmäisen illan aikana minulle tuli selväksi, ettei buubseistani ollut mihinkään. Maitoa ei tullut tipan tippaa ja vauvan oli vaikea saada hyvää otetta. Tosin, eipä hän silloin ensimmäisenä elinpäivänään ollut siitä niin kiinnostunutkaan. Otin tämän kovana kolauksena, mutta ajattelin, että kyllä se siitä. Opettelimme rintakumin kanssa ja hyvin sujui sen avulla. Paitsi, että maitoa ei tullut pisaraakaan. Kyllä se siitä, ajattelin. Kunnes maitoa ei tullut seuraavanakaan päivänä. Koko päivän minä ja henkilökunta odotimme sen nousua kuin Jeesuksen uutta tulemista. Ei mitään. Huomasin, kuinka epävarmuus ja pettymys hiipivät jostain syvältä mieleeni, kun vauva huusi rinnalla nälkäänsä, enkä kyennyt häntä ruokkimaan. "Ei imetys ole mulle mikään kynnyskysmys", kuulin oman raskausaikaisen äänen päässäni. -Eipä näköjään, mutisin itsekseni ja pidättelin itkua. 

"Voitaisiin kokeilla, jos saisit sieltä käsin lypsämällä tai pumpulla herumaan edes muutamia pisaroita kun nekin on niin arvokkaita vauvalle. Muutama pisarakin on kultaakin kalliimpi tuonne lisämaidon sekaan tai vauvan huulille". 

Minulle tuotiin sähköinen rintapumppu ja sain kokeilla pumppaamista sen avulla. Lisäksi pidin vauvaa ihokontaktissa jatkuvasti ja luin netistä vinkkejä maidon nostattamiseksi. Oman aikansa se otti kuitenkin. Niin kuin yleensä asioilla on tapana. Sillä aikaa Ruusunen päätti toisena iltanaan, että nyt opetellaan syömään. Ja yön saapuessa tuli se itkukin sitten. Moneen kertaan. Kuten aikaisemmin totesin, tarve ruokkia oma lapsi juurikin omalla maidolla, olikin huomattavan voimakas. Käsitykseni imetystä kohtaan muuttui yhdessä silmänräpäyksessä ja ymmärsin paremmin kuin koskaan, miksi se on niin herkkä aihe ja herättää voimakkaita tunteita. Koko yön kestänyt ahkera harjoittelu palkitsi seuraavana aamuna niin äidin kuin vauvan. Imuote oli viimeisen päälle kunnossa ja maitoa herui jo muutamia pisaroita. En koskaan unohda sitä tunnetta, kun huomasin rintapumppuun heruvan loppupäivästä maitoa niin, että pohja peittyi. Jatkoin pumppaamista ja saaliini oli huimat 10ml! Sitten 15ml. Sitten 20. 25. 30. 40. 50. Kolmannen sairaalassaolopäivämme aikana sain syötettyä vauvan päivän aikana kokonaan omalla maidolla, vaikkakin suurimmaksi osaksi pullon kautta. HÄN SYÖ ÄIDIN TEKEMÄÄ RUOKAA. Koin niin järkyttävää onnistumisen tunnetta, että en osaa edes sanoittaa sitä riittävän voimakkaasti. Kotiutuessamme viiden sairaalassaolopäivän jälkeen olimme jo päässeet pullosta eroon. Ruusunen ruokaili rintakumin turvin rinnalla ja äiti oli tyytyväinen. Kotona maito lähti vielä paremmin nousuun ja kuuden päivän kuluttua ensimmäisten päivien tuskailu alkoi olla enää ikävä muisto. ME ONNISTUTTIIN SITTENKIN.  


Kotona jatkoin pumppaamista käsipumpulla. Aluksi se sujui hienosti, mutta nyt näyttää siltä, että en jostain syystä heru pumpulle enää kovin hyvin. Kuvassa näkyvä saalis on ihan ensimmäisiltä kotipäiviltä. Enää en pääse noin huikeisiin tuloksiin, mutta väliäkös sillä: Ruusunen kasvaa ja maitoa tulee imetyshetkillä hienosti.  Katsellaan sitä pumppaamista uudelleen sitten, jos minun pitää päästä pidemmäksi aikaa pois kotoa ilman vauvaa. Tällä erää en koe tarvetta pulloruokinnalle tai ylimääräiselle pumppaamiselle.

Vaikka olin lukenut vauvan ensimmäisistä viikoista ja imetyksen haasteista paljon ennakkoon, minulle tuli silti aluksi pienenä shokkina, miten paljon vauva viettää aluksi aikaansa rinnalla. Ensin yön heräilyt ja päivän ruokailut ja sitten nämä iltahulinat. Saatamme viettää illalla 5-8h putkeen pelkissä tissipuuhissa. Temperamenttinen tyttömme pitää myös iltaisin kovia palopuheita äidin kurittomille rinnoille, mikä aluksi aiheutti itkua ja sekaannusta niin äidissä kuin lapsessa. Myös näkymättömän miehen ja osan lähipiiristä oli aluksi vaikea ymmärtää tätä Ruususen ja minun välistä uutta puuhastelua. 

"Annetaan sille korviketta. Sil on nälkä. Tai tutti". 

"Ei ole ku hän on syöny jo mahan täytee. Nyt hän vaa hepuloi omiaan ja tilailee maitoa". 
"Ehkä sul käy niin, et maito ei vaa riitä". 

Luojan kiitos on Imetyksen tuki ry ja muut mammaryhmät. Avauduin pariinkin eri foorumiin Facebookissa tilanteesta ja sain heti paljon vertaistukea ja vinkkejä, miten tilanteessa kannattaa edetä ja miten siihen tulee suhtautua. Niiden turvin, sekä neuvolahenkilökunnan positiivisen palautteen avulla, onnistuin vakuuttamaan viimein miehenkin siitä, että tätä kannattaa jatkaa. Tällä hetkellä imetän edelleen rintakumin turvin. Tavoitteenani on päästä siitä ehkä jossain vaiheessa eroon, mutta tällä erää imetyksestä ei tulisi mitään ilman sitä. Olemme kuitenkin sairaalasta asti oppineet sen kanssa elämään, enkä koe sitä millään lailla haastavaksi. Se nyt vain on osa meidän imetystä, ainakin tällä erää. Onpahan näkymättömälle miehellekin jokin rooli, kun saa keitellä näitä imetysvermeitä päivästä toiseen. 

Tekstistä saattaa saada sellaisen kuvan, että olisin nyt jotenkin täysin kääntänyt takkini korvikkeiden ja lisämaitojen suhteen. Niin ei kuitenkaan ole. Olen vain niin iloinen ja huojentunut siitä, että meidän kohdallamme imetys onnistui ja on lähtenyt näin hienosti käyntiin alun haasteista huolimatta. Se on vain minulle niin helppoa, kun ruoka on aina valmiina Ruususen ilmaistessa ruokailuhalukuuttaan. En todellakaan väheksy vanhempia, jotka ruokkivat lapsensa jollakin muulla tapaa kuin imettämällä. Mielestäni sillä, miten lapsi ruokansa saa ja onko se äidinmaitoa vai korviketta, ei ole loppujen lopuksi mitään valtakunnan merkitystä. Pelkästään omassa suvussani on paljon todistusaineistoa siitä, että täyspäisiä ja terveitä lapsia kasvaa niin pelkällä korvikkeella, rintamaidolla kuin näiden kahden yhdistelmälläin. Itse olen aikanaan saanut sekä äiskän tissiä että korviketta. Olenkin edelleen sitä mieltä, että imetys ei ole äitiyden mittari, eikä sen puitteissa tulisi kilpailla äitien kesken. Jokainen perhe tekee varmasti päätökset ruokinnan osalta oman perheensä ja lapsen parhaaksi. Pääasia on, että lapsi kasvaa ja samalla myös äiti ja muu perhe pysyy järjissään. Vaikka itse imetän tällä hetkellä, olen nyt saanut joitakin hieman väheksyviä kommentteja, koska imetän rintakumilla ja vauva saattaa satunnaisesti saada äidinmaidon myös pullosta. Ilmeisesti joidenkin mielestä se tekee minusta huonomman äidin/imettäjän. Mitäkö itse tällaisesta ajattelen? -Koirat haukkuu, mutta karavaani se kulkee vaan. Lapseni saa ruokaa, nautimme imetyksestä molemmat ja hän kasvaa hienosti. Se riittää minulle. Näin satakuntalaisittain: ei pal nappaa, et mitä joku muu siit ajattelee. 

Rankkaa puuhaa tämä on, en sitä kiellä. Välillä illan hepulit kysyvät hermoja ja parhaimmassa hetkessä palaa käpy koko perheeltä ja vaaditaan väliaikasuihku äidille ja isin syli Ruususelle. Sitten taas jatketaan. Välillä lentelee tumput, sukat ja rintakumit ja vauvan suussa on kaksi nyrkkiä ja tissikin pitäisi saada siihen samaan aikaan. Selkää pakottaa ja hautaudun tyynyihin sopivaa asentoa etsiessäni. Joskus pitää pomppia jumppapallon päällä samalla kun syödään. Välillä lapioin toisella kädellä ruokaa suuhun ja toisella kädellä pitelen ruokailevaa vauvaa. Tarvitaan siis pitkää pinnaa (mitä allekirjoittaneelta tunnetusti löytyy rutosti) ja mielikuvitusta. Monesti, etenkin alussa, meinasin heittää hanskat tiskiin ja lämmittää pullollisen korviketta. Mutta kun luonne ei anna periksi. Olen päättänyt onnistua. Ja kun minä jotain päähäni saan, sen myös teen. Annan vauvan isälleen ja käyn toisessa huoneessa hetken puhaltamassa. Lasken kymmeneen. Ja aloitan alusta. 

En ole missään asioissa täysin ehdoton. En aio olla sitä tässä imetysasiassakaan. Kuten kaikissa uusissa asioissa, on hyvä olla tavoitteita. On hyvä olla armollinen. Pidän itselleni edelleen portin auki sille, että muitakin vaihtoehtoja on. Jos imetys käy henkisesti liian raskaaksi tai se kuormittaa perhettämme liikaa: mietitään uusia ratkaisuja. Tällä hetkellä tavoitteenani on jatkaa tällä tiellä ensimmäiset 4kk. Katsotaan sitten, miten siitä jatketaan ja mikä tilanne on silloin. Nyt takana on melkein kolme viikkoa ja voin sanoa, että tää on mun juttu. Vaikka se on rankkaa ja näkymätön mies tuntee jäävänsä paitsi jostain. Vaikka kaikki paikat on nykyään enemmän tai vähemmän maidossa  tai puklussa. Vaikka välillä tuntuu, että Ruusunen kiukuttelee vain minulle ja tisseille ja vain isin kanssa on kivaa. Aina silloin, kun näen silmilläni, miten hän kasvaa minun maitoni voimin isommaksi. Aina silloin, kun hän tyytyväisenä ruokailee pitkän pätkän, pitäen samalla käsiään somasti ristissä rintansa päällä. Aina silloin, kun hän tyytyväisenä nukahtaa syliini tai sänkyyn ruokailun jälkeen. Aina silloin, kun hän vahinkohymyilee minulle tyytyväisyyttään. Aina silloin, minä tiedän, että tämä tie on meidän perheelle oikea. Ainakin tällä hetkellä. 

Ja kamooooooooooon, onhan se äiskänmaito aika kovaa tavaraa. Tällä erää meidän perheessä sillä on parannettu pikkukynsien raapimat jäljet kasvoista ja äidin boobseista. Sitä on laitettu rähmiviin silmiin ja tukkoiseen nenään. TOIMII. Tarjosin myös kissoille, mutta he eivät arvostaneet. Ihme nirsoilijoita. Kutsukaa hulluksi, mutta tämä kiteyttää kaiken aika hyvin: 


comments powered by Disqus