perhe

Rattaaton

Mä odottelen milloin avaudut aiheesta rattaiden kanssa kaupungilla, tänään itse maalaismutsina kiroillut Tampereen liikennejärjestelyitä ja hajottavia hissejä/ ramppeja/ kanssakulkijoita.

Terveisiä vaan Tiinalle, että eipä tarvitse avautua aiheesta rattaiden kanssa kaupungilla. Katsokaas kun, ei ole enää rattaita, mistä avautua. Mites tässä nyt näin pääsi käymään? 

Kaikki alkoi mammakamu Idasta. Että sen pitikin mennä rehvastelemaan, miten aikoo ostaa hienot uudet matkarattaat pojalleen. Laitto oikein kuviakin. Kertoi hinnan ja senkin, että mistä niitä saa. Siinä sitten alettiin keskustella whatsupissa porukalla rattaista. Jatkuvasti huomasin haukkuvani omiani. Ja sitten, kun siinä oikein vauhtiin pääsin, niin lopputulemana totesin ne aivan paskoiksi. Iski se, minkä ei koskaan pitänyt iskeä. Vaunuhulluus. Vaikka minä niin olin päättänyt pysytellä siitä erossa. Vaan autokuumeen lailla se iski sittenkin ja sai vanhat, rakkaudella valitut ystävät, näyttämään kertakaikkisen surkeilta kapistuksilta. Ja aivan kuin autokuumeeseen, niin tähänkin vaivaan oli vain yksi ainoa lääke. Niistä sysipaskoista piti päästä eroon. 

Ruususen siirryttyä vaunukopasta rattaisiin, Britax GOt ovat jääneet naurettavan vähälle käytölle. Prinsessa ei nuku enää lenkkeillessä, joten vaunulenkit ovat jääneet minimiin. Sisälläkin päiväunet on nukuttu nykyisin pääsääntöisesti omassa sängyssä. On käynyt aivan niin kuin aavistin jo odotusaikana: kantaminen on enemmän meidän juttu. Tula Free to Grow on kiilannut kirkkaasti rattaiden ohi kauppareissuilla ja esimerkiksi mammalle tai läheiseen puistoon mentäessä. Käyttämätön vaunukoppa muine härpäkkeineen pyöri jatkuvasti jaloissa ja rattaat osineen tuntuivat olevan jatkuvasti tiellä eteisessä tai olohuoneessa. On ollut aina helpompaa napata Tula kauppakeskus- tai Prismareissulle mukaan, rattaiden sijaan. Niin, tarvitsemmeko todella juuri näitä rattaita, huomasin miettiväni.

Näkymättömän miehen ympäripuhuminen oli yllättävän helppoa. Katselimme ilta-auringon valaisemia sysipaskoja ja aikamme niitä arvosteltuamme päätimme, että lykkään ne myyntiin ensitilassa. Aamulla nappasin kuvat ja tykitin ne muutamalle FBkirpparille, sekä Tori.fi. Olo oli kertakaikkisen uhmakas. Menin heti rementämään whatsuppiin, miten nyt lähtee perkele. 

Eikä aikaakaan, kun puhelin soi. Olin juuri lähtenyt pyöräilemään tupperwarekutsuille, napit sopivasti korvilla. Katsoin nopeasti, että tuntematon numero soittaa. Henrihän siellä soitteli ja kyseli, että onko minulla rattaat edelleen myynnissä. Hiukan siinä ihmettelin, että miksi ystäväni mies soitti minulle Elinan sijaan ja oliko tämä mahdollisesti joku outo tapa kertoa perheenlisäyksestä. Ja miksi ihmeessä minulla ei enää ole Henkan numeroa. 

"Joo on rattaat myynnissä. Vitsi mä vähän ihmettelin et mikäs vitu outo numero mul soittaa mut eihä mul ookkaa su numeroo varmaa enää ku mä vaihdoi just liittymää. Ja kyl mä vähä ihmetteli et mitäs vittuu sä mul yhtäkkii soitat". 

Henkka menee kovin vaikeaksi toisessa päässä ja alkaa kysellä, voisiko rattaita päästä mahdollisesti katsomaan huomenna. Että tulisivat Laitilasta asti katsomaan. Tässä vaiheessa äitiaivot heräävät ymmärtämään, että puhelimen toisessa päässä on nyt ihan joku muu Henri. Eijumalautassaaaaaaaaaaaaaatana tätä mun elämää. Onneksi valeHenri Laitilasta oli oikein huumorintajuinen tyyppi ja ymmärsi, että kyseessä oli varsin inhimillinen erehdys. Mombie-erehdys. 

"Anteeks kauheesti, en mä ihan tavallisesti näin karskisti vastaa tuntemattomille puhelimee. Siis miten sulla voi olla täysin identtinen ääni ja puhetapa kuin mun kaverilla". 

Häpeäntunteesta päästyäni olin vallan riemuissani tästä mahdollisesta kaupasta. Kunnes seuraavana aamuna aloin laitella vaunuja lähtökuntoon.

Olin melko varma, että kaupat syntyisivät. Niin priimakuntoiset ja hyvät yhdistelmät olivat kyseessä. Otin tottuneesti työntöaisasta kiinni ja rullailin pari kertaa. Yhtäkkiä yhdistelmät eivät enää tuntuneetkaan niin huonoilta ja surkeilta. Tiedättehän sen muumien jakson, mikä kertoo muumipapan tuolista. No, tämä oli vähän samanlainen juttu. Muistini syövereistä vilisi filminauhana yhteisiä hetkiä näiden kulkupelien kanssa. Ensimmäinen vaunulenkki, mitä odotin kuin kuuta nousevaa, oltuani niin monta päivää neljän seinän sisällä. Lunta ei ollut nimeksikään, mutta aurinko paistoi. Piti edetä hitaasti, kun tuoreen äidin kroppa ei vielä tuntunut yhtään omalta. Vähän väliä pysähdyttiin tsekkaamaan, että onhan siellä kopassa kaikki hyvin. Onhan varmasti riittävästi päällä. Enkä saanut edes työntää kuin muutaman sata metriä, kun näkymätön mies omi vaunut itselleen. Oli tuoreet vaunut ja tuoreet vanhemmat. Ilmassa tuoksui pakkanen ja epävarmuus. 

Eilen oli pakko silti lähteä vielä yhdelle kävelylle. Käytiin uudistetussa leikkipuistossa keinumassa. Minun ensimmäiset vauvarattaani. Eivätkä ne nyt mitenkään huonoilta tuntuneetkaan. Aivan kuin se rataskuume olisi hieman hellittänyt. Nyt, kun myynnistä oli tulossa totta, se tuntuikin tulleen liian pian. Ai että joku muu pian nukuttaisi vauvansa tuossa kantokopassa? Ai että jonkun muun vauva sais kokeilla, miten ratasosassa käännytään ympäri? ÄH, se on vain materiaa, totesin ja laskeuduin takaisin maanpinalle.

Eilen illalla perhe Laitilasta tuli hakemaan Britax GO:t. Kokeilivat, kyselivät ja katselivat. Minä näytin, vastasin ja esittelin. Ja totesin, että mitään varsinaista vikaa niissä ei ole. "Taitaa olla vika enemmän käyttäjän omissa mieltymyksissä kuin rattaissa". Ja kaupat tehtiin. 

Illalla poistin ilmoitukset nettikirppareilta ja Torista. Katselin hämmentyneenä rahatukkua kädessäni. En täysin ymmärtänyt, mistä se siihen oli tupsahtanut. Otin siitä kuvan mammaryhmään: 

Jaaa, mitäs ostettas? 

Rattaaton. Vaan ans kattoo, miten pitkään. Sillä vaikka rattaat ovatkin perheessämme vähäisellä käytöllä, joissain tilanteissa nekin ovat paikallaan. Siispä Tiinalle terveisiä: stay tuned. Kyllä tässä vielä joku kulkupeli prinsessalle hankitaan. Ehkäpä jonkinlaiset matkarattaat. Kenties. 

comments powered by Disqus