perhe

Rivien välissä on rakkaus

Mä en muista mitään. Mä en muista millaista mulla oli ennen Vellua ja lapsia. Mä en muista enää mitään siitäkään, millaista meillä oli, kun meidän isommat lapset oli pieniä. Ja varmaan parin vuoden päästä, mä unohdan, millaista mulla on nyt".  (Irtiottoja, 2003.)

Ennen, ajellessani pitkää työmatkaa, saatoin havahtua siihen, että olinkin jo kotona, enkä varsinaisesti muistanut kuluneesta matkasta mitään kovin erityistä. Mikä biisi soi radiossa? Tuliko ketään vastaan? Näkyikö metsän eläimiä? Satoiko vettä? Nyt äitiyslomalla, tätä tapahtuu jatkuvasti. Yhdessä hetkessä olen synnytyssalissa ja radiossa soi 50Centin inDaClub, kun prinsessa Ruusunen syntyy. Silmänräpäys ja toisessa hetkessä hän istuu sylissäni, lähes puolen vuoden ikäisenä ja mussuttelee ruokaansa ihan itse. Mitä tapahtui eilen? Mitä viime viikolla? Koska hän oppi tuon taidon? Kuinka monta viikkoa vanha hän jo on? Kuka kävi tänään ja minne minun piti mennä huomenna?

Ystäväni mukaan olen aina ollut Samuli Edelmaisen melankolinen. Tämän blogin aloittamisen myötä olen päässyt itsekin käsiksi siihen, mitä hän tällä lauseella tarkoittaa. Minulla on taipumusta katsoa kaikkea sellaisen tietynlaisen surumielisyyden läpi. Tätä ei kuitenkaan missään nimessä pidä sekoittaa negatiivisuuteen tai pessimistisyyteen, sillä siitä ei tosiaankaan ole kysymys. Se näkyy ehkä enemmänkin sellaisena tietynlaisena inhorealistisena tapana kuvata ja katsoa maailmaa, sekä omaa arkea. Se on sitä, että viiden euron seteliä ei saa kahden euron kolikolla. Se on mustaa huumoria ja oman elämän rajallisuuden ymmärtämistä. Sarkasmia ja ironiaa. Se on sitä, että samaan aikaan voi olla sekä äärimmäisen onnellinen että äärimmäisen surullinen, eikä se silti tarkoita sitä, että on pahasti päästään sekaisin. Tai ehkä on, mutta sellaisella hyvällä tavalla.

Blogi on ollut tämän kuukauden aikana hiljaisempi kuin koskaan. Enimmäkseen se on johtunut siitä, että minulla ei ole enää ollut samalla tavalla aikaa rauhoittua kirjoittamisen ääreen. Ja vaikka aikaa olisi ollut, en ole tiennyt, mihin aiheeseen tarttua. Väsymys sekoittaa punaista lankaa sotkuun sitä mukaa, kun yritän taiteilla jotakin luettavaksi kelpaavaa näytölle. Välillä luen muita perheblogeja ja mietin, että omani on niiden täydellisten kukka-asetelmien, sekä hattaranpunaisten arkipostausten rinnalla mustaakin mustempaa itkuvirttä. Välillä mietin, pitäisikö minunkin kirjoittaa enemmän siitä hattarasta. Mutta sittenkin, vaikka hattara myy, ei makeaa kuulemma kannata vetää mahan täydeltä. Ja minä olen enemmän suolaisen perään muutenkin. Tänään, siellä vaunulenkillä, ajattelin tätä blogia ja sisälläni olevaa merkillistä möykkyä kirjoittamisen suhteen. Tajusin, että vaikka teistä lukijoista on muodostunut henkireikä, sekä keskeinen osa blogia, minun tulisi muistaa yksi asia: kirjoitan tätä ennen kaikkea myös itselleni. Tämä on minun elämäni, joka tapahtuu nyt. Eikä elämä aina ole hattaraa. Ei elämä aina ole täydellisiä asetelmia, virheettömiä ihoja ja rypyttömiä vaatteita. Tai ehkä jonkun elämä on, mutta Heikkosen ei. Ja mikäli haluaisin tästä blogista hattaranpunaisen unelman, mitä muut voisivat kadehtia tai ihailla tai mistä muut voisivat inspiroitua, minun täytyisi muuttaa koko elämäni toisenlaiseksi. Tai kirjoittaa ehkä jonkun toisen elämästä. Enkä minä halua.

Olen kirjoittanut postauksen alun lainauksen aforismikirjaani kauan kauan sitten. Tuolloisessa suosikkisarjassani esitetty kohtaus kolahti jo silloin kovaa, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista kosketuspintaa lapsiperhearkeen tai äitiyteen. Jokin siinä epätoivon ja rakkauden sekamelskan kuvaamisessa kosketti minua silti todella voimakkaasti. Tänään, kävellessäni Ruususen kanssa maisemareittiä, tuo lainaus tuli mieleeni ja ajattelin sitä pitkään. Nyt tiedän, miten totta se on. Mä en oikein enää muista, millaista mun elämä oli ennen näkymätöntä miestä. Mä en enää oikein muista, millaista meidän elämä oli ennen Ruususta. Ja kohta mä varmaan unohdan, millaista mun elämä on nyt. Ja ajattelin, että onneksi kirjoitan tätä blogia. Onneksi kirjoitan sitä juuri tällaisena, mitään kaunistelematta. Onneksi olen laittanut kaiken muistojen laatikkoon. Niin ikävät kuin ihanatkin asiat. Olen luonut itselleni ikkunan, että voisin vielä jonakin päivänä kiivetä takaisin tänne, missä nyt olen. Sillä täällä, tämä kaikki tapahtuu niin äkkiä. Täällä kaikki tapahtuu tässä hetkessä, juuri nyt. Täällä kaikki on samaan aikaan niin ihanaa ja niin kamalaa, että matka onnellisuuden korkeimmasta asteesta epätoivon synkimpään hetkeen on lyhyempi kuin uskoisikaan. Päivät ovat tismalleen samanlaisia ja silti kuitenkin jollain lailla täysin erilaisia. Tunnit ja päivät sekoittuvat toisiinsa ja kuin varkain, aika vain kuluu. Asiat tapahtuvat kuin itsestään ja lupaa kysymättä. Yhdessä hetkessä itketään ja toisessa nauretaan. Ja siellä kaiken keskellä, rivien välissä, on rakkaus. Niin voimakas, että en aina pysty sitä ihan kunnolla edes ymmärtämään.

Tänään ei tapahtunut mitään kovin tavallisesta poikkeavaa. Tänään se tunne kuitenkin tuli jostakin silti poikkeuksellisen voimakkaana. Onnellisuus. Minä syleilin sitä ja ajattelin, että näin on hyvä. Sillä kaiken tämän väsymyksenkin keskellä, Oh I love my life and all that jazz.

comments powered by Disqus