ajatuksia

ROCKY ROAD


Yksi suosikkibloggaajani, Asikainen, kiteytti omat ajatukseni niin osuvasti ruuhkavuosista kertovassa postauksessaan, että on lainattava ne tämän postauksen alkuun:

"Yrittäessäni miettiä kulunutta vuotta, ehkä yhtä elämäni onnellisimmista vuosista, tuntuu kuin olisin repsikan paikalla omassa elämässäni, joka menee niin lujaa, etten ehdi nähdä maisemia, syödä eväitäni tai nauttia kyydistä" (Asikainen, 2016). 

Havahduin täysin samaan tunteeseen tänään, kun pistin työpaikalla pillit pussiin toistaiseksi viimeisen kerran. Tyhjensin työvaatekaapin. Laitoin mammavaatteet palautuspussiin, likapyykin sijasta. En minä niitä enää tarvitse, sitten kun palaan. Hyvästelin työkaverit. Osan kanssa pohdittiin, että tapaammekohan enää ikinä. Ravintola-alalla olen saanut totutella jatkuviin jäähyväisiin ja muutoksiin, sillä monet käyvät alalla vain piipahtamassa kuin välietappina, matkallaan jonnekin toisaalle. Siitä huolimatta jäähyväiset ovat minulle aina yhtä vaikeita. Kun päivästä toiseen teet tiiviisti yhteistyötä toisten kanssa, vieläpä tuloksellisesti, tuntuu haikealta sanoa hyvästejä. Siksi sanoimmekin näkemiin. Se tarkoittaa, että vielä joskus nähdään. Tilanteesta erikoisen tekee myös se, että nyt minä olen lähtijän roolissa. Lähtemässä pois, vaikka vastahan minä aloitin? Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Vastahan minä katsoin viimeiset työvuorot työvuorolistasta! Aikaa piti olla jäljellä vielä vaikka kuinka paljon!  Aika vain sujahti pikakelauksella, minun katsellessa vierestä. Kesäkuu on vaihtunut joulukuuksi lupaa kysymättä. 

Ennen lomalle jäämistä minulla oli kehityskeskustelu esimieheni kanssa. Kävimme läpi kulunutta puolivuotista, sekä sen lisäksi kokonaisuudessaan kulunutta vuotta elämästäni. Lyhyehkön monologini jälkeen hän totesi ääneen sen, minkä alitajuisesti tiesinkin: kulunut vuosi on ollut kohdallani aika vauhdikas. Raskaskin. Valmistuminen restonomiksi. Raskaus ja alun onnellinen odotus. Piinallinen epätietoisuuden kevät. Varpun menetys. Luteet Tampereen asunnossa. Työnhaku Satakunnan alueelta. Työhaastattelut. Irtisanoutuminen ja vanhojen työkamujen hyvästely. Paluu Satakuntaan. Muutto näkymättömän miehen kanssa saman katon alle. Uusi työpaikka. Uusi raskaus. Kaikki yhden vuoden sisään. 

"Tuossa on aika paljon isoja muutoksia yhdelle ihmiselle". -Niin, onhan siinä. Jos sitä oikein pysähtyy ajattelemaan.

Havahduin tähän toden teolla toissapäivänä. Takana huonosti nukuttu yö ja aamuvuoro. Kauhealla sykkeellä skrapasin auton laseja työpaikan pihalla ja kirosin surkean skrapan alimpaan helvettiin. Yht'äkkiä havahduin ajatukseen: mihin sulla on näin kiire? Työpäivä on päättynyt, kotona ei ole mitään askareita tekemättä. Kaupassa ei tarvitse käydä. EI OLE KIIRE MINNEKÄÄN. Rauhoitu nainen! Olen vuoden mennyt niin sata lasissa, että en ole edelleenkään osannut vaihtaa vaihdetta pienemmälle. Skrapasin lasit rauhassa loppuun ja ajelin hissukseen kotiin. Menin sohvalle pitkäkseni ja nostin jalat ylös. Naureskelin vauvan potkuharjoituksille. Puoli yhdeksältä painoin pään tyynyyn ja nukuin siihen asti, että kello soitti seuraavana aamuna. 

Yrittäessäni miettiä kulunutta aikaa mieleeni palaa vain tiettyjä murusia sieltä täältä. Osa niistä on edelleen niin kipeitä, että haluaisin säilöä ne alitajuntani perukoille ikuisiksi ajoiksi. Aika ei ole vielä tarpeeksi kypsä, että voisin ottaa ne esille ja katsella niitä. Päivät, viikot, kuukaudet ja tapahtumat sekoittuvat toisiinsa. Tapahtuiko se eilen vai toissapäivänä? Mitä tein viime viikolla? Ja entäpä tämä uusi raskaus? Vastahan kaikki alkoi ja nyt vauva on jo niin iso, että jos synnytys käynnistyisi, sitä ei yritettäisi välttämättä pysäyttää. Vielä reipas viikko ja hän on yhtä vanha kuin serkkuni syntyessään pikkukeskosena. Mutta minä vasta näin hänet pikkipikkiriikkisenä, tuskin kymmenviikkoisena! Vastahan saimme hyviä uutisia rakenneultrassa ja uskalsimme alkaa toivoa, että meistä tulee vanhempia elävälle lapselle. Vasta minä suunnittelin ostoksia ja nyt kaikki onkin melkein jo hankittuna. Simsalabim. Odottavan aika on muka pitkä, paskanmarjat sanon minä. Jos Asikainen istuu elämässään repsikan paikalla, niin minä katsoin juuri pari päivää omasta elämästäni kertovaa elokuvaa, mihin joku oli unohtanut pikakelauksen päälle. Onneksi minä olen kuitenkin oman elämäni käsikirjoittaja. Ja nyt minä päätän, että pikakelaus saa loppua hetkeksi. Minä yritän päästää irti suorittamisesta ja keskittyä hetkeen. Tiedän, että jos se on ollut vaikeaa nyt, vauvan syntymän jälkeen se tulee olemaan entistäkin vaikeampaa. Aion kuitenkin yrittää tosissani. 



Tänään on teejiinolla. Tämän päivän minä tulen muistamaan aina, sillä se on ainutlaatuinen. Tänään minä suljen työelämän oven, ensimmäisen kerran yli kahdeksaan vuoteen. Ja sitten, kun avaan sen uudelleen, en ole enää sama nainen. Olen taas suuren muutoksen äärellä. Uusi ovi on jälleen aukeamassa. Sellainen ovi, minkä edessä en ole vielä koskaan aikaisemmin seissyt. Pelottaa, jännittää ja tuntuu haikealta. Silti päällimmäisenä tunteena on onnellisuus. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että toistaiseksi kaikki on sujunut näin hienosti.  Odotan uteliaana, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

Matka tähän päivään ei ole ollut aina helpoimmasta päästä. Tie on ollut paikoitellen hyvinkin pomppuinen. Väsäilin eilen ensimmäistä kertaa tätä herkkua sekä valkoisesta että tummasta suklaasta. Hyvää ja nopeaa, mutta reseptit kaipaavat vielä pientä hiontaa. Siksi saatte toistaiseksi vain tyytyä kuolaamaan kuville. Mikä olisikaan siis sopinut paremmin viimeisen työpäivän herkuksi kuin Rocky Road? Sillä sitä tämä kulunut vuosi on ollut: täynnä erilaisia elämän sävyjä sekä makuja. Uskon myös, että tulevaisuus tuskin tulee olemaan yhtään sen sileämpi. Vaan kukapa sellaista elämää silti haluaisikaan! Vakiintunut elämä ei tarjoa minkäänlaista jännitystä, sen muumitkin tiesivät. Palaan reseptien pariin myöhemmin blogissa, sillä nyt minulla on vain AIKAA. Sillä tänään, minä jään kotiin. Jään kotiin ja alan hautoa tätä alati paisuvaa aikapommia! 

Silmäpussit kertovat karua kieltä tästä viimeisen viiden päivän työrutistuksesta. Viime yön unisaldo taisi jäädä kolmeen tuntiin. Eivätkä ne yöt enää muutamiin viikkoihin ole paria poikkeusta lukuun ottamatta kovin ruusuisia olleet. Mutta minä selvisin! Sitkeänä päätin raskauden alussa, että saikkua en ota, ellei ole äärimmäinen hätä. Asennoiduin niin, että raskaus ei ole sairaus. Jouduin nöyrtymään useaan kertaan ja opettelemaan uusia työtapoja. Katsomaan itseäni peiliin uusin silmin. Totuttelua, totuttelua. Kokonaiskuvaan olen kuitenkin tyytyväinen. Jaksoin työssä lähes normaalisti, alkuraskaudesta alkaen tähän päivään saakka. Epätoivon hetket voi laskea yhden käden sormilla. Siitä on myös kiittäminen työkavereita ja kollegoiden sekä oman esimieheni tukea. Uskon, että työssäkäynnillä on ollut myös raskauden kulkuun positiivinen vaikutus, sillä en ole ehtinyt murehtia ja kyttäillä turhia. Nyt vauvan vallatessa yhä enemmän tilaa itselleen alan kuitenkin olla valmis lepoon. Nyt on oikea aika jäädä huilaamaan ja odottamaan perheemme tulevaa toimitusjohtajaa saapuvaksi. 


Siispä, tervetuloa kaffeelle kaiffarit! Tääl me ollaa ja varrotaa vauvaa!


comments powered by Disqus