perhe

Ruokaisia oivalluksia

Ruususen muutos ennakkoluulottomasta ennakkoluuloiseksi ruokailijaksi oli minulle yllättävän kova pala. En tiedä miksi, koska lähipiiriini ja omaan kokemuksiini pienistä lapsista lukeutuu juurikin enemmän ennakkoluuloisia kuin ennakkoluulottomia syöjiä. Valtaosalla ystävistäni ja tutuistani tuntuu olevan paljon raaka-aineita ja ruokia, joista ei välitä tai mitä ei suostu edes maistamaan. Tunnen paljon lapsia, jotka ovat eläneet tai elävät tälläkin hetkellä sillä kuuluisalla pyhällä hengellä. Olen itsekin ollut ensimmäiset 15 vuotta elämästäni hyvin rajoittunut ruoan suhteen. Voisi siis kuvitella, että näillä taustoilla toisen ennakkoluuloa olisi helppo ymmärtää. Olisi helppo lähestyä ja ohjata. Yllättävän vaikeaa se on kuitenkin ollut. Ja kuten monessa muussakin vanhemuuteen liittyvässä asiassa, tässäkin olen enimmäkseen kasvanut onnistumisien ja erehdysten kautta. 

Kiinteiden aloituksesta alkaa tulla näihin aikoihin kuluneeksi kokonainen vuosi. Kun ajatellaan, että Ruusunen ruokailee useimmiten viidesti päivässä, tuohon aikaan mahtuu melkoinen määrä erilaisia ruokailuja. Uskallan väittää, että melkein jokainen näistä ruokahetkistä on opettanut minulle jotakin. Jos ei mistään muusta, niin itsestäni. Lehmän hermojen kehittymistä odottelen edelleen, mutta tämänkin asian kanssa on menty todella paljon eteenpäin. Sen lisäksi olen tehnyt muutamia muitakin oivalluksia 

Lapsi syö silloin, kun on nälkäinen.

Ja kuten aikuisellakin, myös lapsella nälän tunne saattaa olla hyvin vaihtelevaa. Ruususen tapauksessa on täysin turhaa istuttaa häntä ruokapöytään, mikäli hän ei selvästi osoita olevansa nälkäinen. Tästä syystä ruokailuaikamme eivät ole kiveen kirjoitettuja, vaikka ne tietynlaista rytmiä noudattavatkin. 

Terve lapsi ei näänny nälkään. Etenkään ruokapöydässä. 

Jos ruoka ei maistu yhdellä tai kahdellakaan ruokailulla, lapsi ei näänny nälkään. Jos se ei maistu muutamaan päiväänkään, lapsi ei näänny nälkään. Toisinaan vain maailma saattaa olla kiinnostavampi kuin ruokalautanen. Kun toinen kasvaa, kehittyy ja jaksaa touhuta energisenä aamusta iltaan, ei varmasti ole syytä huoleen. Ja useimmiten sitä muutamaa huonosti sujunutta ruokailua seuraa parempi ruokailu. Tai suoranainen tankkauspäivä. Lapset ovat kummallisia. 

Sitkeys palkitaan. Tarjoa tuttujen ja varmojen raaka-aineiden ohella uusia juttuja tai inhokkeja. 

Ruusunen ei voinut aluksi sietää raejuustoa. Jatkoin kuitenkin sen tarjoamista vähän väliä ja yhtenä päivänä se vain tekikin kauppansa. Nyt se kuuluu varmoihin nakkeihin, mikä maistuu huononakin ruokapäivänä. Myös moni muu raaka-aine on edennyt vatsaan pitkällisen maistelun, räjäyttelyn ja tutkimisen kautta. 

Kannusta, kehu ja näytä esimerkkiä.  Pysy rauhallisena. Älä vaadi tai painosta. Älä hermostu. 

Huonosti sujuvia ruokailuja on toisinaan vaikeaa käydä läpi, menettämättä hermojaan. Kun päivästä toiseen valtaosa ruoasta päätyy lattian kautta roskiin, on hetkittäin vaikeaa ymmärtää, että tämä kaikki on täysin normaalia. Siksi pyrin useimmiten ruokailemaan aina, kun Ruusunenkin ruokailee. Mahdollisuuksien mukaan samaa kuin mitä hänen lautasellaan on. Yleensä silloin myös ruokarauha säilyy parhaiten ja ruokailu pysyy jokaiselle mielekkäänä, eikä sille lataudu turhan suuria paineita tai odotuksia. Jos en ruokaile itse, järjestelen keittiötä samalla, kun valvon Ruususen ruokailua. Silloin en keskity liiaksi siihen, miten hän ruokaa käsittelee ja kuinka paljon siitä päätyy suuhun asti. 

Älä mieti sitä, mikä kaikki on jäänyt syömättä. Keskity siihen, mikä kaikki on syöty. Mitä on maistettu. 

Ennakkoluulojen alkaessa huomasin aina tuskastuvani siitä määrästä, mikä jäi koskematta tai päätyi roskiin. Tällöin en useinkaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, mitä loppujen lopuksi syötiin ja mitä kaikkea edes maistettiin. Hiljalleen olen onnistunut kääntämään ajatteluni siihen suuntaan, että on tärkeämpää iloita siitä, että ylipäätään jotain syödään. Olen tyytyväinen siihen, että ruokaympyrän jokaiselta sektorilta löytyy edes muutama raaka-aine, mitkä kelpaavat. Se on parempi kuin ei mitään. En enää kiukuttele siitä, että tällä hetkellä Ruusunen ei suostu usein syömään muuta heviosastoa kuin tomaattia. Se on parempi kuin ei kasviksia ollenkaan. En tuskastu siitä, että hän ei pidä perunasta tai riisistä lisukkeena. Hän syö kuitenkin pastatuotteita. Se on parempi kuin ei mitään. Uskon, että kun sitkeästi vain laitan lemppareiden kanssa samanaikaisesti muutakin tarjolle, jonakin päivänä osa siitä löytää tiensä vatsaan asti. Eikä kaikesta tarvitsekaan pitää. 

Älä välitä liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. 

Huomaan tuskastuvani aina, kun puhun ruokailuasioista muiden kanssa. Erityisesti kyläilyt ja julkiset ruokailutilanteet aiheuttavat minulle toisinaan haasteita. Puutun Ruususen ruokailuun herkemmin kuin kotona ja haluan vain äkkiä päästä tilanteesta pois, ettemme saisi osaksemme huokailuja, mulkaisuja ja vinkkivitosia. Erityisesti silloin, kun näkymätön mies ei ole mukana. Hänen ollessaan paikalla voin olla varma siitä, että jokainen ulkopuolinen harkitsee sanansa tarkkaan. Hänen tuimat piirteensä ja itsevarmuutensa ovat aina "ihmisten ilmoilla" ollessa ehdoton etu. Jostain syystä myös isimiehet lapsineen tuntuvat saavan osakseen enemmän sympatiaa ruokailutilanteissa kuin äidit.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu paljon kohtaamisia, missä joku on aina ollut sitä mieltä että puutun liikaa tai liian vähän. Annan liikaa sokeria tai liian vähän. Liikaa itse tehtyä, liian vähän einestä. Mutta kuitenkin liikaa einestä ja liian vähän samaa kuin omalla lautasella. Olen kokenut joskus vaikeaksi luoda kiireetöntä, positiivista ja mukavaa ruokailutilannetta, kun samaan aikaan tunnen paheksuvat ja kaiken tietävät katseet niskassani. Jos olen onnistunut itse pitämään ruokailun positiivisena, joku muu on kuitenkin luonut omat odotuksensa sen kulusta. Toki joukkoon mahtuu myös paljon tsemppaavia kommentteja ja kullanarvoisia vinkkejä vertaistukineen, mutta nämä negatiiviset kokemukset ovat vaikuttaneet osaltaan siihen, miten käyttäydyn ulkona tai kylässä syödessä. Mutta tämänkin kanssa menen hiljalleen eteenpäin. Kohti asennetta, missä en välitä liikaa siitä, mitä muut ruokailuistamme ajattelevat. Ja samalla pyrin muistamaan itse omassa toiminnassani ja kommentoinnissani, että yksi kyläily ruokailuineen tai yksi ravintolalounas ei kerro kenellekään ulkopuoliselle mitään siitä, millaisia pöytätavat ja ruokailuhetket ovat viidesti päivässä perheen kotioloissa. On oltava todella hienotunteinen, kun alkaa vetää johtopäätöksiä tai jakelee neuvoja tilanteessa, minkä taustoista ei voi olla täysin perillä. 

Paljon olen oivaltanut, mutta yhtä paljon on vielä varmasti oivaltamatta. Sillä sitähän tämä vanhemmuus on: loputonta oivaltamista ja itsestään oppimista. Huomaan edelleen katselevani kateudesta vihreänä samanikäisiä taaperoita, jotka syövät aterimia käyttäen lautasensa tyhjäksi ja pyytävät lisääkin. Syyttelen itseäni ja etsin kohtaa, missä olen tehnyt jonkin virheen. Kaltaiselleni perfektionistille vanhemmuus onkin mitä suurin haaste. Alusta alkaen minulle on ollut vaikeaa oivaltaa, että vaikka tekisin kaiken "oikein", asiat voivat silti mennä aivan toisenlaiseen suuntaan. Että lapset ovat yksilöitä ja sen mukaisesti heidät tulee kohdata. Että neuvoja voi ja kannattakin ottaa vastaan, mutta se mikä toimii yhdessä perheessä tai kymmenellä lapsella, ei ehkä silti toimikaan meillä. Sen sijaan, että etsisin jatkuvasti virheitä tai yrittäisin väkisin jotain, mikä ei selvästikään toimi, minun on etsittävä perheellemme ja lapsellemme parhaat ratkaisut. Ratkaisut, jotka tukevat häntä hänen matkallaan. Silloinkin, vaikka tuon matkan aikana syötäisiinkin pelkkiä kirsikkatomaatteja.