ajatuksia

Sä oot kaunis

Aika vähän tulee katseltua nykyisin telkkaria ja silloin kun tulee, on ohjelmat tallennettu jo aikaa sitten tai ne katsotaan parhaassa tapauksessa kolmessa osassa (terveisin nytkin pyörii Madcookin uusin jakso tuossa taustalla, koska multitaskinggggggg). No enivei. Katsoin eilen tallennettuna Arman Pohjantähden alla, Kauneusihanteet -jakson. Kolahti. Todella kovaa. Olen katsonut ko. sarjan jokaisen jakson sekä ykkös- että kakkoskaudella ja tämä jakso puhutteli todella paljon. Ei pelkästään siksi, että rottinkisängyssä tuhisee pieni naisenalku, jolle minun pitäisi opettaa jotakin kauneusihanteista. Jakso kolahti siksi, että se herätti minut pohdiskelemaan omia nuoruusajan kokemuksiani ja sitä, millä tavalla ne ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat omaan elämääni edelleen. 

Olen pienikokoisuudestani johtuen ollut suurennuslasin alla koko tähänastisen elämäni. Yläasteelle mentäessä painoin 39kg ja olin 167cm pitkä. Olin kasvanut pituutta kahdessa vuodessa ihan hirivttävät määrät ja lisäksi harrastin tuolloin yleisurheilua ja liikuin polkupyörällä joka paikkaan. Paino ei vain yksinkertaisesti pysynyt millään perässä, valmiiksi sirorakenteisessa kropassa. Lisäksi sain noihin aikoihin silmälasit, joka oli tietenkin silloin yhtä kuin maailmanloppu. Siis kui noloo. Siristelin väkisin ja siirryin takarivistä eturiviin. Aloin käyttää silmälaseja päivittäin vasta sitten, kun sain ajokortin. Meikkasin epävarmuuteni vahvasti piiloon ja pukeuduin kerroksittain, että näyttäisin isommalta.

"Koska sä ajattelit kasvattaa tissit. Mullaki on isommat tissit ku sulla", eräs poika totesi minulle kerran kaupan kassajonossa koulun jälkeen. 

"Kannattasko sunki syödä joskus jotai ku oot tommone pakkase raiskaama pulkannaru, kyl tuuli vie mennessää". 

"Kukkakeppi. Lauta. Rillirousku. Rillipää. Myyrä, Höröhammas": 

Äkkiä saattaisi kuulostaa siltä, että minua on kiusattu kovasti. Ei, ei ole. En tiedä, mikä tilanne on nykyään tässä rakkaassa kotikunnassani, mutta minun ollessani teinari, kulttuuriin vähän niinkuin kuului jatkuva kuittailu puolin ja toisin. Etsittiin kilpaa toisten heikkoja kohtia ja osoiteltiin niitä sitten porukalla. Leikkimielisesti, ei kiusaamismielessä. Sattuiko se? Kyllä. Mutta näytettiinkö sitä kenellekään? Ei. Vaan iskettiin, heittäen sille toiselle vähintäänkin yhtä vittumainen kommentti takaisin. Ja se mimmi, joka keksi parhaimmat letkautukset tai kesti kettuilua pojilta kaikkein parhaiten; se vasta cool mimmi olikin. Kotona katselit itseäsi peilistä ja mietit, että onks noi mun hampaat oikeesti liian isot. Ja miks kaikille muille kasvaa tissit paitsi mulle. Miks kaikki muut saa poikaystäviä paitsi mä? Mikä mussa on oikein vikana? 

Minun teinivuosistani ei ole kulunut vielä loppujen lopuksi kovinkaan pitkää aikaa. Silloin ei kuitenkaan ollut Somea. Kyllä silloinkin media, vaateteollisuus, brändit ja massahysteria ohjasivat hyvin pitkälti sitä, miltä pitää näyttää, mutta ei missään nimessä samoissa mittasuhteissa kuin tällä hetkellä. En edes halua kuvitella, millaisia ulkonäköpaineita nykyajan nuoret kokevat yläasteiässä, kun reilu kymmenen vuotta sitten kysyi todella paksua nahkaa selviytyä niistä vuosista voittajana tai edes jollain lailla ehjänä. Olen samaa mieltä Armanin jaksossa vilahtaneen Laila Snellmanin kanssa siitä, että nykyajan barbie-ilmiö on erittäin huolestuttava. Luonnollisuus ja persoonallisuus katoaa, kun jokainen tyttö haluaa näyttää Kim Kardashianilta. 

Saan kiittää omaa äitiäni hyvin pitkälti siitä, että minulle on kehittynyt hyvin vahva itsetunto ja terve minäkuva siitä huolimatta, että en ole koskaan istunut "tavanomaiseen kauneusmuottiin". Hän ei ole koskaan sanonut poikkipuolista sanaa painostani tai ulkonäöstäni. Teini-iässä sain kokeilla erilaisia tyylejä ja etsiä itseäni kaikessa rauhassa. Koskaan hän ei nauranut tai vähätellyt, vaikka varmasti joskus mieli olisi tehnyt. "Mulla on maailman kauneimmat lapset", hän aina sanoi ja sanoo edelleen kaikille kovaan ääneen. Sinä olet kaunis ja älykäs. Sinä olet ihana. Sinä kelpaat. Myös muut sukumme naiset ovat aina pitäneet sitä täysin normaalina, että minä ja siskoni nyt vain olemme tällaisia "rimpuloita". "Kyllä rikasta vituttaa, ku köyhän laps on kaunis", tapasi Pirkkomummu aina sanoa, lapsenlapsiaan katsellessaan. Hän se vasta pätevä muija olikin. Ja laittoi jauhot suuhun jokaiselle, joka uskalsi arvostella ihmisiä pelkän ulkokuoren perusteella. 

Mitä enemmän vuosia olen kartuttanut, sitä armollisemmaksi olen tullut itseäni kohtaan. Erityisesti Ruususen syntymän jälkeen. Ne piirteet, joita ennen itsessäni inhosin, ovatkin alkaneet viehättää. Olen oivaltanut, että juuri ne piirteet tekevät minusta minut. Olen oivaltanut, että minun ei tarvitse näyttää samalta kuin muut. Minä olen kaunis. Minä kelpaan. Armanin jakson pohjalta havahduin kuitenkin siihen, että on edelleen asioita, joiden kanssa on tehtävä töitä. Haluankin aloittaa sen paljastamalla, miten ulkonäköpaineet ja kauneusihanteet sekä erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa koettu arvostelu ulkonäköön liittyen vaikuttavat edelleen haamuina omassa arjessani. Ehkä se, että kirjoitan ne tähän, haalistaa niiden vaikutusta hiljalleen omassa arjessa. Ehkä. 

  1. Minun on vaikeaa julkaista itsestäni meikittömiä kuvia Somessa. Kiusaus korjata valotusta tai rajata kuvaa on erittäin suuri. 
  2. Otan edelleen itsestäni enemmän valokuvia ilman silmälaseja. Jos olen ottanut itsestäni kaksi täysin samanlaista kuvaa laseilla ja ilman, valitsen useimmiten sen kuvan, missä olen ilman silmälaseja. 
  3. En useinkaan hymyile niin, että hampaani näkyisivät. Etenkään valokuvissa. 
  4. En halua esiintyä valokuvissa niin, että seison tai olen sellaisessa asennossa, missä pienikokoisuuteni korostuu.

Niin. Väitän hyväksyväni itseni tällaisena kuin olen. Silti ihan huomaamattani toimin edelleen omia arvojani vastaan. Piilotan sen, mikä tekee minusta minut. Nyt Ruususen syntymän jälkeen koen, että minun on alettava tekemään entistä enemmän töitä ehjän minäkuvan eteen. Minä olen kaunis. Minä kelpaan. Muistan jo Varpua odottaessani pelänneeni, miten osaisin toimia hyvänä esimerkkinä lapselleni, kun puhutaan ulkonäöstä ja itsetunnosta. Nyt Ruususen syntymän jälkeen, painiskelen edelleen saman pelon kanssa. En voi suojella häntä ulkonäkökeskeiseltä maailmalta. En voi luvata hänelle, että kukaan ei koskaan tule arvostelemaan hänen ulkonäköään tai saamaan häntä tuntemaan itseään huonommaksi kuin muut siksi, että hänellä on jokin valtavirrasta poikkeava piirre. Näin tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä äitinä sitten voin tehdä? Minä voin 

  • sanoa hänelle joka päivä, että hän on kaunis ja ihana. Että hän kelpaa. 
  • opettaa hänelle, että vaikka on luontaista kiinnittää huomiota ihmisen ulkonäköön, kaunis ihminen ei ole kaunis, jos hänen sielunsa on musta. 
  • opettaa hänelle, että luonnollisuus ja persoonallisuus ovat hyveitä, eikä kaikkien tarvitse tai pidä mahtua samaan muottiin. 
  • kysyä häneltä, mitä hän ajattelee itsestään. Mistä hän erityisesti pitää omassa ulkonäössään. Mistä hän ei pidä. Miksi hän ei pidä jostain itsessään ja miten saisin hänet uskomaan, että kaikki hänessä on kaunista. 

Haluan olla yhtä skarppi kuin oma äitini aikoinaan sen suhteen, miten muut kuvailevat lastani hänen kuultensa ja mikä oma reaktioni on tässä tilanteessa. Yritän olla haukkumatta itseäni lapseni kuullen. Yritän opettaa hänelle, että hänen ei tarvitse laittautua ketään muuta kuin itseään varten, niin halutessaan. Yritän saada hänet ymmärtämään, että liikunta ja hyvinvointi voi olla muutakin kuin pyöreiden pakaroiden metsästystä. Yritän kertoa hänelle, että se, mitä on kuoren sisällä ratkaisee. Yritän olla hänelle esimerkkinä, vaikka se onkin hetkittäin vaikeaa. Yritän saada hänet uskomaan, että hän on kaunis, ihana ja hän kelpaa. Juuri tuollaisena.

Armanin viimeisimmän jakson lopussa Arman toteaa, miten

yhteiskunta kehottaa meitä olemaan enemmän omia itsejämme. Ja sitten kun joku on oma itsensä, yhteiskunta sanoo: älä oo hei sitä ihan noin paljon. 

Ja se on väärin. Jos et ole katsonut Armanin jaksoa vielä, niin katso nyt. Uskon, että se puhuttelee ketä tahansa. Nyt jos koskaan, on aika oppia taistelemaan vallalla olevia kauneuskäsityksiä vastaan, niin vaikeaa kuin se joskus onkin. Mitäpä jos me onnistuttaisiinkin kasvattamaan seuraavasta sukupolvesta sellainen, ettei niiden tarvitsisi näyttää toistensa kopiolta, tunteakseen riittävänsä?

Usko mua: sä oot kaunis. Sä kelpaat. Just tollasena. 

comments powered by Disqus