ajatuksia

SAANKO SANOA ÄITI?

”Ajattele, susta tulee äiti”. 

-mutta mähän olen jo äiti.

”Niin mut, kyl sä tiedät mitä mä tarkoitan, niinku sillai oikeesti äiti”. 

”Niin onko tää teidän ensimmäinen lapsi”? 

”Mäkin muistan kun mä odotin mun esikoista, toinen raskaus onkin sitten jo ihan eri juttu”. 


Kuulin edellä mainittuja lauseita tämän uuden raskauden alussa muutamia kertoja. Alkujaan hyvää tarkoittavat sanat kääntyivät nopeasti mielessäni negatiivisen puolelle. Ymmärsin niiden pohjimmiltaan tarkoittaneen hyvää, mutta ne satuttivat silti. En kuitenkaan ole näiden lauseiden viljelijöille vihainen, sillä tällainen käytös on inhimillistä. Olemmehan tottuneet siihen, miten asiat yleensä ovat. Entinen minä olisi helposti sortunut samanlaiseen sanahelinään. Nykyään yritän olla varovaisempi. Elämä on antanut minulle karun oppitunnin ennakko-odotuksista. Älä koskaan oleta. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Et koskaan voi tietää ennalta, minkälainen tausta odottavalla äidillä on. Enää en kysele odottavilta äideiltä harkitsematta, monesko lapsi on tulossa. En utele kenenkään vauvahaaveista tai suunnitelmista koskas teille tulee vauva -kysymyksin, jos en tiedä taustoja. Huomasin oman menetykseni kohdalla, että aihe on melkoinen tabu. Monet vaikenevat vaikeista kokemuksistaan, erityisesti keskenmenoista, lapsettomuudesta ja kohtukuolemista. Ja sitten kun joku kysyy, sanat viiltävät tarkkaan piilotetut haavat auki. Ymmärrän kokemuksistaan vaikenevia paremmin kuin hyvin. Olen itsekin saanut kuulla kommentteja, jotka viisaampi olisi ehkä jättänyt lausumatta. Ulkopuoliset suhtautuvat kokemukseeni usein empatian kautta, mutta olen myös saanut kuulla järkeistävää puhetta siitä, kuinka lapseni ei vielä oikeastaan ollutkaan lapsi tai miten luonto korjaa heikot pois. On kuitenkin oltava armollinen, sillä harva kykenee samaistumaan kokemukseen, jota ei ole itse joutunut käymään läpi.  

”Naista, joka saattaa miehensä hautaan sanotaan leskeksi. Miestä, joka jää suremaan vaimoaan, leskimieheksi. Vanhempansa menettänyt lapsi on orpo. Mutta miten nimitetään kuolleen lapsen isää ja äitiä”? 
(P.F.Thomese, Varjolapsi.) 


Mistä hetkestä äitiys alkaa? Saanko sanoa itseäni äidiksi? Tätä olen pohtinut paljon viime keväästä lähtien. Ennen ajattelin mustavalkoisesti, että äitiys alkaa sitten, kun lapsi syntyy tähän maailmaan tai saapuu perheeseen esimerkiksi adoption kautta. Lapsi tulee omaksi sitten, kun hänet otetaan syliin ja äitiys alkaa samasta hetkestä. Ei se niin mustavalkoisesti mene. Voimakas kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunne uutta elämää kohtaan on omalla kohdallani syttynyt hyvin varhaisessa vaiheessa; kummassakin raskaudessa jo ensimmäisen kolmanneksen aikana. Kyseessä on jotain niin mystistä, ettei sitä voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut. Koin Varpun odotuksen aikana todella paljon tunteita, joiden olemassaolosta en ole ollut tietoinen aikaisemmin. Mitä suuremmaksi pelko menetyksestä kasvoi, sitä tiukemmin takerruin kiinni näihin uusiin tunteisiin. "Jos rakastan tarpeeksi, saan pitää hänet", ajattelin. Minä parannan hänet rakkaudella. Olen jo kerran saanut esimakua siitä, miten voimakkaina tunteet sekä rakkaus vauvaan roihahtavat synnytyksen jälkeen. Uskon, että kyse on hyvin alkukantaisista ja sisäsyntyisistä tunteista, joiden säätelyyn harva pystyy. Vaikka sairaalaan lähtiessä tiesin, että hän on jo poissa, silti synnytyksen jälkeen minun oli hyvin vaikea enää järjellä ymmärtää sitä. Rakkaus ja tarve hoivata vauvaa olivat hyvin voimakkaita, huolimatta siitä, että tiesin käsikirjoituksen ennalta. Koin hyvin voimakkaasti olevani äiti, vaikka en päässytkään lähtemään kotiin hänen kanssaan. Samalla kertaa opin myös, mitä tyhjän sylin kaipuu ja luopumisen tuska ovat. Miten suru ja menetys muuttuu ikuiseksi kaipuuksi, joka ajan myötä vain muuttaa muotoaan. Juuri näiden tunteiden kokeminen ja läpikäyminen todistivat minulle, että äitiys sekä kokemus äitiydestä on hyvin yksilöllistä. Ihmisellä on tarve määritellä asiat ja antaa niille nimet. Äitiys ja äitiyden kokeminen ovat kuitenkin itselleni nykyisin määrittelemätöntä, useiden sävyjen värittämää aluetta. Oma kokemukseni poikkeaa synkkine piirteineen ”valtavirrasta” ja silti se on vain yksi tarina muiden joukossa. Jokainen tuleva äiti kulkee oman matkansa, omine kipuineen sekä onnen hetkineen. Puhumattakaan siitä, minkälaiseksi kokemus äitiydestä muokkautuu lapsen syntymän ja kasvun myötä. Oma kokemukseni rajoittuu toistaiseksi vain odotusaikaan ja enkelilapsen vanhemmuuteen. Nyt olen uudelleen samojen asioiden äärellä. Uuden raskauden kohdalla yritin taistella kiintymyksen tunteita vastaan mahdollisimman pitkään. Pelkäsin uutta menetystä paljon ja mietin alussa, miten oppisin rakastamaan tätä uutta elämää yhtä paljon kuin Varpua. Selitin itselleni, että olisi helpompaa luopua, jos ei kiinny liikaa. Kuitenkin, kun näin hänet ensimmäisen kerran ultrassa tiesin, että olin hävinnyt taistelun tunteitani vastaan. Tiesin rakastavani häntä, tapahtuipa jatkossa mitä tahansa. Tiesin, että olen tähän taas valmis.

Usein väitetään, että rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu. Että ihminen ei voi rakastaa useampaa samanaikaisesti tai tasapuolisesti. Kyllä voi, nimittäin omia lapsiaan. Rakkaus, mitä tunsin Varpua kohtaan, on tismalleen samanlaista kuin rakkaus, jota tunnen tulevaa vauvaa kohtaan. Tasapuolista, aitoa ja voimakasta. Ikuista. Ja tapahtuipa jatkossa mitä tahansa, minä olen heidän äitinsä. Olivatpa ulkopuoliset siitä mitä mieltä tahansa. 
comments powered by Disqus