ajatuksia

SAMA NAINEN


Kovasti uhosin edellisellä neuvolakerralla, että noinkohan enää tulen seuraavalle käynnille. Vaan täällä sitä edelleen ollaan: yhtenä kappaleena. Vielä samanlainen. Sama mieli, sama sydän, sama nainen. Erittäin katkonaisen yön jälkeen suorastaan jo odotin, että herätyskello vain soittaisi. Sitten hyppäsin autoon ja köröttelin kohti terveyskeskusta. Neuvolassa saatiin selville seuraavaa:

Verenpaine 125/77
”Melkein sama kuin viimeksi. Tosi hyvä tää on. Hahah, alat säkin päästä verenpaineen kanssa normaali-ihmisten lukemiin”.
Painon muutos/viikko +760g
Hauskasti tullu taas tällänen isompi kasvupyrähdys. Ihan samalla tavalla oli tuolla aikaisemmin ja sitten välissä taas pienempiä lukemia”.
U-prot. ja U-gluk. puhdas.
Turvotus, niente
Sikiön liikkeet ja sydämen syke +135, ++
Kohdunpohjan korkeus ja lapsiveden määrä 34: normaali
Sikiön tarjonta, RT
”Pää on jo tosi hyvin tuolla alhaalla ihan niin kuin lääkäri onki viimeks tänne kirjannu”.
Hemoglobiini, 119
”Hyvin on noussut, kyllä tällä arvolla kelpaa lähteä synnyttämään”.

Olinkin aavistellut, että vauva taisi ottaa viime viikolla jonkinlaisen kasvupyrähdyksen. Huomasin nimittäin venytellessäni, että masu painaa selkeästi enemmän kuin aikaisemmin. Painoa olen kerännyt tähän mennessä kunnioitettavat 15kg koko raskauden aikana. Näyttää lukemana tosi suurelta määrältä, mutta ei kyllä tunnu siltä. Neuvolatätikin naureskeli, kun kerroin käyväni päivittäin lenkillä ja että kevyt jumppakin luonnistuu. Eipähän ole tarvetta lisäpainoille! Mieluusti myös pitäisin näistä saavutetuista kiloista osan pysyvästi.

Juttelimme pitkään synnytyksestä ja ajatuksistani loppukiriä kohtaan. Synnytys ei edelleenkään pahemmin jännitä, joskin odotan sitä hieman malttamattomana. Toivoisin, että synnytys käynnistyisi omalla painollaan tulevien viikkojen aikana, ettei tarvitsisi alkaa miettiä mahdollista käynnistämistä. Olen saanut jo hieman esimakua siitä, miten kroppani reagoi käynnistystilanteeseen ja mikäli saisin valita, kokisin mieluusti, millaista on synnyttää ”luonnollisesti”. Käynnistystä lykätään kuulemma 42+0 raskausviikolle asti, joten mikäli vauva tosiaan päättää viihtyä yksiössään, olisi siinä tapauksessa odotusta jäljellä vielä tovi. Toivon, että ihan niin pitkään ei enää tarvitsisi odottaa. Neuvolatäti kyllä vakuutteli, että tuskin tässä niin pitkälle mennään. Niin alas on maha jo pudonnut ja vauva lähtövalmiudessa. Maha myös harjoitussupisteli mittauksia tehtäessä, joskaan en itse tuntenut mitään. Masu on muutenkin niin kiinteä ja pyöreä, että on hankala erottaa kivuttomia supistuksia. Vauva tosin kyllä ilmoitteli itsestään, etenkin sydänääniä kuunneltaessa. En tykkää, hän totesi. Varasimme seuraavan neuvolakäynnin ja naureskelimme jälleen, että katsotaan sitten, saavunko paikalle vai en. Vannomatta paras.

Neuvolakorttia katsoessa ei voi kuin todeta, että miten tässä ollaankin jo näin pitkällä? Varpun raskausajan merkinnät eivät koskaan ehtineet edes kortin puoliväliin. Tässä raskaudessa vaihdettiin jo seuraavalle sivulle. Kaksi niin erilaista raskautta, kaksi niin erilaista tarinaa. Odottavan aika ei ole kohdallani todellakaan tuntunut pitkältä. Vasta viime viikolla havaitsin itsessäni tämän malttamattomuuden ja kärsimättömyyden. Haluaisin, että synnytys olisi jo ohi. Katselen valmiiksi laitettua hoitopöytää ja pientä sänkyä. Mietin, millaista on pitää pientä vauvaa sylissä. Omaa lasta. Mun vauvaa. 

Osaanko? Opinko? 
Minkä näköinen vauva on? 
Millainen hän on? 
Tuleeko minusta hyvä äiti? 

Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että olen voinut näin hyvin koko raskauden ajan. Se on mahdollistanut niin paljon ja saanut ajan kulumaan pikakelauksella. Vaikka viimeiset hetket tuntuisivat miten pitkiltä tahansa, on huojentavaa oivaltaa, että MAKSIMISSAAN muutamia viikkoja ja sitten odotus on ohi. Alkaa uusi aika. Sitä, millaista se tulee olemaan, ei tiedä vielä kukaan. Ja sekös siitä niin jännittävän tekeekin.
comments powered by Disqus