perhe

(Sata ja) yksi tapa(a) olla vapaa

Blogi on ollut kevään mittaan poikkeuksellisen hiljainen. Olen yrittänyt useaan otteeseen tarttua tähän ongelmaan. Ajatellut, että pitäisi purkaa tännekin se, mikä sisälläni huutaa. Nähkääs nyt on niin, että ajatukseni ovat olleet jossain täysin muualla. Ja osaksi siitä syystä täällä on vallinnut merkillinen hiljaisuus. 

Odottamani töihinpaluu ei lähtenytkään sujumaan ajattelemallani tavalla. Jo odotus- ja äitiysloman aikana työtä kohtaan kypsynyt levottomuus palasi nopeammin kuin osasin aavistakaan. Se kaappasi minut syleilyynsä kuin vanhan ystävän, eikä tahtonut päästää irti. Pyyhkäisi suunnitelmani, innostukseni ja visioni kankkulan kaivoon. Sai uinuvan paniikkihäiriön heräämään ja kiristi hermoni äärimmilleen. Aiheutti pahaa oloa, mikä alkoi heijastua voimakkaasti kotona. Ja vaikka yritin kaikin mahdollisin tavoin, en pystynyt enää saamaan kiinni siitä flowsta ja työn imusta, mikä ennen tuntui syntyvän kuin itsestään. Ja mietin, että mikä tässä nyt oikein mättää. Huomasin toistuvasti haikailevani jotain muuta. Jotain uutta ja erilaista. Alkoi tuntua siltä, ettei pelkkä maisemanvaihdos enää riittänytkään. Pienet purot valuivat kohti suurempaa jokea, saaden minut tuntemaan oloni perin juurin tukahtuneeksi. 

Kulunut kevät toi mukanaan pyöreitä vuosia. Kymmenen vuotta ravintola-alalla. Kymmenen hyvin erilaista ja opettavaista vuotta. Muistelin kesää, joka imaisi minut nopean ruokailun maailmaan ja pystyin melkein maistamaan evääksi ottamani kanakolmioleivän suussani. Sen, miltä Nesteen takatilassa tuoksui, kun kahvin, pullan ja pikaruoan tuoksut sekoittuivat merkilliseksi sekamelskaksi. Miten huumaannuin ajatuksesta, että saisin syödä pehmistä niin paljon kuin jaksaisin. Mietin, mikä sai minut silloin jäämään kesän jälkeen. Ja ennen kaikkea, mikä sai lähtemään. Mikä johdatti minut Poriin, sieltä Tampereelle ja takaisin Harjavaltaan. Sitten taas Tampereelle ja sieltä Kiikoisiin. Ja nyt Raumalle. -Nälkä. Elämän ja oppimisen nälkä, minä vastasin itselleni. Mutta onko nälkä katoamassa? Ja jos on, mikä sen saisi heräämään uudelleen? Siihen olen etsinyt vastausta kuluneiden viikkojen aikana. 

Olen ehkä tietämättänikin lykännyt työelämään liittyviä syvällisiä pohdintoja, koska olen aina jollain lailla ajatellut sen olevan väliaikaista. Jotain, mitä tekisin kunnes keksin, mitä tekisin sitten, kun kasvan isoksi. Jotain, mistä minun täytyisi oppia mahdollisimman paljon, että voisin hyödyntää sen kaiken jossain toisaalla. Valmistumisen aikoihin muistelin urani alkuvaiheita ja sitä, miten uhosin työkavereilleni itsevarmana: "minä en jäisi täältä eläkkeelle. Ennen Ruususen odotusajan alkua en ollutkaan asiasta enää niin varma. Jäädessäni äitiyslomalle tunteeni työelämää kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta pidin työstäni ja koin olevani siinä pirun hyvä. Vielä raakile tosin, mutta oikein kasvukelpoinen yksilö. Näin tulevaisuuden ravintola-alalla edelleen hyvin todennäköisenä ja mielekkäänä. Toisaalta kuitenkin koin merkillistä turtumusta ja turhautuneisuutta. Loppuunpalamistakin. Olin valmistunut, enkä siltikään vielä tiennyt, mikä minusta tulisi isona. Ja nyt: this is it, eläkeikään asti. Niinkö? 

Olin toiveikas, että äitiysloma ja vuosi kotona antaisivat minulle kaipaamiani vastauksia. Ja niin se tekikin. Mitkään kokemukset työelämässä eivät nimittäin vedä vertoja sille, miten monella eri tasolla vuosi kotona muutti minua. Miten kaikki tuntui loksahtavan viimein paikoilleen. Ja kulunut kevät töihinpaluineen vain voimisti tuota tunnetta entisestään. Varmuutta siitä, että tämä juna on saapumassa asemalle, missä minä aion jäädä kyydistä. Tiesin, että jos jäisin, lakkaisin kehittymästä ja oppimasta. Tukahtuisin. Lopulta mummin tekemä työpaikanvaihdos toimi lopullisena pisteenä päätökseni iin päälle. Lastenhoitokuvioiden mutkistuessa alkoi tuntua siltä, että nyt on oikea hetki miettiä tulevaisuudelle uutta suuntaa. 

Huomenna tulen tekemään viimeisen työpäiväni nykyisessä työssäni. Päätös ei ollut helppo ja voin olla vain äärettömän kiitollinen siitä, että minulla on rinnallani mies, joka on rohkaissut minua tekemään jotain näin hullua. Sanoutumaan irti vakituisesta työstä. Kannustanut jättämään tutun ja turvallisen. 

Olen kuluneiden vuosien aikana oppinut kantapään kautta: never say never. En siis aio sanoa, että en enää koskaan tule palaamaan burgereiden tai kahvinkeittimien äärelle. Että en palaisi takaisin odottamaan tuttua ja turvallista junaa, tutulla ja turvallisella ikkunapaikalla. Kävelisi jälleen tutun kassan ääreen ja toteaisi työkavereille, että aletaas taas. En väitä, ettenkö olisi epäröinyt päätöstäni pitkään ja aikonut perääntyä vielä silloinkin, kun istahdin esimieheni kanssa alas ja kerroin, että minulla olisi hänelle huonoja uutisia. Ettenkö olisi tällä hetkellä kauhusta jäykkänä, koska en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuinka kyyneleet ovat kihonneet silmiini iltaisin, todetessani ääneen, että muutaman päivän kuluttua jään tyhjän päälle. Silloin hän katsoo minua hellästi ja sanoo hiljaa: se on ihan ok. Koska hän uskoo minuun. Hän tietää, että minulla ei ole tapana jäädä pyörittelemään peukaloita. Ja vaikka niin tapahtuisikin hetkellisesti, minulla on joka tapauksessa tärkeä työ kotona. Prinsessamme. 

Me makoillaan meidän makuuhuoneen sängyllä kaikki kolme ja kuunnellaan Maj Karman uutta levyä. 

Mul on 101 tapaa olla vapaa
Mul on 101 tapaa olla vapaa
Olla vapaa

,laulaa Herra Ylppö. Mä katselen mun miestä ja sitä, kun se kutittelee meidän lasta parransängellä jalkapohjasta. Mul on 101 tapaa olla vapaa. Ja tää on yks niistä. 

Olen tulevaisuuden suhteen optimistinen ja innostunut. Koen, että tekemäni ratkaisu oli ainoa mahdollinen. Joskus on laitettava kaikki peliin, että voi kasvaa. Mentävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Kokeiltava jotain muuta, jotta tietää varmasti, mikä se oma juttu on. Lähdettävä soveltamaan kaikkea oppimaansa uusille urille. Katkaistava kaikki motivaatiota, inspiraatiota ja elämän nälkää pitelevät kahleet, jotta voi olla vapaa. Vapaa tekemään mitä haluaa. On aika nousta rohkeasti toiseen junaan. Kävellä tuntemattoman viereen ja kysyä: "onks tää paikka vapaa"? Siltikin, vaikka ei vielä tarkalleen tiedä, mihin tuo juna on matkalla. Siltikin, vaikka pelottaisi niin perkeleesti. Sillä tiedättekös: se ei pelaa, joka pelkää. Ja se, joka ei pelaa, ei voi koskaan mitään voittaakaan. 

Olen aina sanonut, että ketään ei tulla hakemaan kotoota töihin. Toistaiseksi kaikista tapaamistani ihmisistä vain näkymätön mies lukeutuu edellä mainittuihin, joten pitäydyn kannassani. Siksi älkää olko huolissanne, koska minäkään en ole. En aio jäädä odottamaan, että minut löydetään. Minä aion tulla löydetyksi. 

Transleissön: a bird set free.