raskaus

Se oli sellainen maanantai

jolloin ikuisuus oli helppo saada hetkiin mahtumaan. 

Se oli sellainen maanantai, jolloin heräsin ensimmäisen kerran jo aamuyöstä taaperon tunkiessa "äitin ja isin petiin". Hän nukkui levottomasti ja huomasin itsekin heräileväni vähän väliä pää hiestä märkänä. Saatoin kyllä hetkeksi vaipua takaisin uneen, havahtuakseni vain hetken päästä jo tarkistamaan, milloin kello soittaisi. Se ei kuitenkaan ehtinyt soittaa, vaan kymmenen minuuttia ennalta havahduin vieressäni istuvaan, mietteliääseen taaperoon. 

"Menenkö minä tänään päiväkotiin"? 

"Mmm m. Menet". 

"Vietkö sinä minut"? 

"Joo. Äiti ja isi vie".

Hänen kasvoilleen leviää ilkikurinen virnistys. Hän kapuaa alas sängystä ja tepsuttelee omaan huoneeseensa. 

"Minä menen keittämään sinulle leikkipuu(r)oa". 

Sellainen maanantai, jolloin heräämisestä rakenneultraan on kolme ja puoli tuntia. "Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan". Heilutamme vielä päiväkodin ovelta Ruususelle ja hän lähtee kamujen luo. Antaa leikin viedä mennessään. Kävelemme kirpeässä aamussa takaisin autolle ja kinastelemme siitä, että menemmekö aamupalalle työpaikalleni vai kotiin. Ilmassa tuoksuu hermostuneisuus ja pelko. Mies voittaa ja ajamme vielä takaisin kotiin. Autossa lasken käden vatsalle ja rukoilen mielessäni: kerro meille tänään jotain hyvää. Kotona molemmat tappavat aikaa tahoillaan, mietteisiinsä vaipuneina. Kunnes kuin yhteisestä päätöksestä on aika nousta ja hypätä takaisin autoon. 

Sellainen maanantai, jolloin matka Harjavallasta Poriin voi kestää yllättävän kauan. "Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan. Ei keisari oo vielä kääntänyt peukaloaan". Mietin, miten sitä ehtiikin muutamissa kymmenissä minuuteissa ajatella niin monta erilaista skenaariota läpi. Etenkin siitä näkökulmasta, missä kaikki menee pieleen. Valun penkillä alemmas ja kutistun ihan pieneksi. Valmistautuen iskuun kaiken varalta. Jos se pahin mahdollinen kuitenkin taas osuisi kohdalle. Se kohta, missä sanotaan, että tuossa on sydän, mutta mä olen pahoillani. Ikävä kyllä se ei lyö. "Pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa". 

Se oli sellainen maanantai, jolloin odotusaulassa koettiin yllättäviäkin kohtaamisia. Kohtaamisia, jotka hetkellisesti saivat minut unohtamaan synkät mietteeni ja pohtimaan sen sijaan, miten tällaisessa tilanteessa pitäisi oikein aikuisten oikeasti olla. Enkä minä oikein osaa. Taaskaan. Vaan vaivun mietteisiini ja kaivan puhelimen taskusta, hukuttaakseni yllättävän tilanteen synnyttämän hämmennykseni jonkinlaiseen aktiviteettiin. Selailen instan ja facebookin uutisvirtoja ja hypistelen kaulassani alati roikkuvaa kaulakorua. Ja huomaan nauravani sisäisesti hoksatessani tilanteen ironisuuden. Sen, miten elämällä on tapana heittää eteeni näitä tilanteita aina silloin, kun osaan niitä vähiten odottaa. Se riipus kun sattuu olemaan hänen suunnittelemansa lahja minulle. Silloin entisessä elämässä. Ja hetken minä näen mielessäni, miten erilaisena tämä tilanne olisi näytelty, jos elämä olisikin mennyt toisella tapaa. Valintoja, minä ajattelen ja pyöräytän korun lukon takaisin niskan seudulle. Ja toivon mielessäni meille molemmille pelkästään hyviä uutisia. Sillä niiden perässä hänkin täällä taitaa olla, vaikka vielä sitä ei voikaan paljain silmin nähdä. He poistuvat aulasta ennen meitä ja minä huomaan miettiväni, että voi kumpa olisivat jo poistuneet sitten, kun me kävelemme omasta tilanteestamme ulos. Ettei hän ole ensimmäinen, joka kohtaa minut sitten, kun kaikki on mennyt ihan päin helvettiä. Sillä minä tiedän, että vaikka vuodet ovatkin vieneet meidät erilleen, meidän silmämme näkevät toisensa edelleen. Etenkin ne asiat, mitä ei tarvitse sanoa ääneen.

"Heikkonen". 

Se oli sellainen maanantai, jolloin Heikkonen käveli näkymätön mies vanavedessään jälleen siihen tuttuun huoneeseen. Katsoi jälleen jo Ruususen odotuksesta tuttua lääkäriä silmiin. Höpisi perusjutut hyvistä voinneistaan ja edellisistä raskauksista ja siitä, että hyvin tuntuu liikkeet juu. Mutta silti vaan ahdistaa. Istui sitten piinapenkkiin. Ja vilkaisi viereisessä penkissä istuvaa, haudanvakavaa, miestään ennen kuin käänsi katseensa ruutuun. Ja ajatteli, että pitää molemmat silmät auki. "Pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa". 

"Tuossa läpättää kaunis sydän. Oikein kaunis. Ihan ku oppikirjasta". Ja ehjät vatsanpeitteet. Kaksi munuaista. Kaunis selkäranka. Kuin helminauha. Kauniit pienet jalat ja kaikki kymmenen sormea, mistä yksi on viisaasti pystyssä. Aivan kuin hän haluaisi pitää puheenvuoron: "ALLES GUT JUMALAUTA. JOKO SAA HUILATA". Lääkäri tutkii ja hutkii kumminkin. Ja tarkkaan. Vaikka toinen tekee kaikki temppunsa, pitääkseen itsensä meiltä piilossa. Hokkuspokkus ja näin minä nostan kädet kasvojen eteen. Enpäs vaan näytäkään, millaiset huulet. Mitä niitä nyt niin tarkkaan syynäätte? Isältä ne on saadut. Minun aortankaartani ei niin vain zoomailla. Ja jalkoväliin on turha kurkistella. Non of your fucking business. Mutta kokenut lääkäri saa kuin saakin kaiken oleellisen käytyä läpi. Ja mekin uskallamme miehen kanssa jo hymyillä ja hengittää. Hänellä on kaikki hyvin. Ja hän on täydellinen. 

"Haluatteko, että mä tästä nyt koitan veikata jotain sukupuolen suhteen".

"No voit sä jotain arvausta heittää".

Hän pyörittelee ultraa pitkään ja miettii kulmat kurtussa. 

"No. No. Tää menee nyt kyllä niin 50/50 arvaamiseksi, mutta jos mun tästä jotain pitäisi arvata, niin kyllä mä tytöksi häntä veikkaisin". 

Hän yrittää vielä hetken metsästää hyviä kuvakulmia, mutta salaperäinen vauvamme on päättänyt pysyä pienen pienessä kippurassaan. Ja lääkäri naurahtaa ottamilleen suttuisille kuvasarjoille.

"No, ei näistä tämän parempia nyt varmaan tule. Te näätte hänet sit paremmin kun hän syntyy". 

Ja se kelpaa meille. Meidän EHKÄ tyttömme. Tai EHKÄ ei. Väliäkö sillä. Sillä eipä sitä tänne alkujaankaan tultu selvittämään. Ultran jälkeen käyn vielä jututstelemassa tunnin verran psykiatrisen kätilön kanssa. Ja lähtiessä olo tuntuu pitkästä aikaa luottavaiselta ja levolliselta. Ja minä toistelen lääkärin viimeisiä lauseita mielessäni, jotta muistaisin ne vielä sittenkin, kun mustat pilvet kerääntyvät ympärilleni uudelleen. 

"Sulla on nyt takana yksi hyvä raskaus ja nyt tässäkin kaikki näyttää menevän yhtä hyvin. On todennäköisempää, että nytkin kaikki menee hyvin". 

Se oli sellainen maanantai, jolloin taas piirrettiin yksi merkitävä sivu lisää tämän salaperäisen lapsen tarinaan. Ja historia toisti itseään, kun pelko jälleen kerran jätettiin tahallaan kyydistä. Kävelkööt kotiin, mokoma. 

Se oli sellainen maanantai, jolloin papereihin kirjattiin jatkossa normaali raskauden seuranta. Maanantai, jolloin pelkäsin taas aivan turhaan. Osumaa, joka jo toistamiseen meni meistä ohi. On länsirintamalla hiljaista. Ja kaikki vaan niin sairaan hyvin. Just nyt.