perhe

Selvisinkö vauvavuodesta?

Eilen lähdimme viettämään koko perheen voimin vapaapäivää Harjavaltaan. Näkymätön mies meni menojaan, tiputtaen meidät pihaan, joka kuluneen vuoden aikana on tullut minulle jo niin tutuksi. En soittanut ovikelloa, vaan astelin suoraan ovesta sisään. Enää en arastellut, päiväätä huutaessani. En kainostellut riisuessani takkia tai Ruususta. Ja kun tutut äänet vastasivat toivotukseeni jo ennen kuin ehdin nostaa katseeni, lämmin olo täytti minut päästä varpaisiin. Pitkästä aikaa Harjismammojen brunssipöytä katettiin ja mammat istuivat pöydän ääreen reetuumaan niitä ja näitä. Yhtenä keskustelumme aiheena oli jo päättynyt tai päättymäisillään oleva vauvavuosi. Mitä siitä jäi käteen? Oliko se niin raskasta kuin puhutaan?

En oikein tiedä, mitä mieltä olisin siitä, että vauvavuodesta puhutaan usein jonkinlaisena selviytymistaisteluna. Ajatus tuntuu minusta hieman hassulta. Aivan kuin vanhemmat sen lusittuaan pääsisivät palkinnoksi jonkinlaisen suuren ymmärryksen (ja univelan nollaavan) lähteen äärelle, mistä juotuaan he näkevät kaiken kirkkaammin kuin koskaan. Ja siitä lähtien arki on yhtä riemujuhlaa ja tsatsatsaata. 

Uskon vahvasti siihen, että vauvavuosi kaikkine vaiheineen on vain pintaraapaisu siitä, mitä vanhemmuudella on vielä vuosien saatossa kullekin tarjottavanaan. Siksi ajatus vauvavuodesta jonkinlaisena aasta beehen etappina tuntuu minusta kummalliselta. Aivan kuin lapsen saamisen tuoma muutos päättyisi/lakkaisi olemasta vuoden rajapyykin kohdalla. Että sen valmennuskurssin käytyään mikään ei enää yllättäisi, koska kaikki vastaukset on jo saatu. Jokin tässä yhtälössä ei nyt natsaa niiden kaikkien taaperoista/uhmaikäisistä/esiteineistä/teineistä kertovien meemien ja kauhukertomusten kanssa. Tämä ei kuitenkaan ole painavin syy siihen, miksi en pahemmin välitä puhua vauvavuodestani selviytymisenä. Minun mielessäni sana selviytyä rinnastuu hyvin voimakkaasti melko rankkojen asioiden ympärille. Asioiden, joista selvitäkseen on luovuttava paljosta. Asioista, joista selviää kyllä hengissä, mutta ei palaa täysin ehjäksi enää koskaan. Siksi en pysty parhaalla tahdollanikaan rinnastamaan vauvavuottani kaikkine kokemuksineen niihin asioihin, joista koen tähänastisessa elämässäni selvinneeni. 

Päivien viemää -postausta kirjoittaessani Ruusunen oli vasta muutaman viikon ikäinen (http://so-up.fi/heikkonenkakspistenolla/paivien-viemaa). Nyt uudelleen luettuna tuo postaus tiivistää kuitenkin mielestäni hyvin koko vauvavuotemme ja sen, minkälaiselta pohjalta olen kaikkiin sen tarjoamiin kokemuksiin suhtautunut: 

Mä ajattelen sen vähän niin, että aivan kuin sateen jälkeen paistaa aurinko, niin jokaista sun itkua seuraa hymy tai tyytyväinen jokellus. Ennemmin tai myöhemmin. Ja se pyyhkäisee sitä edeltäneen kaaoksen mennessään. Sä kasvat niin nopeasti, että jos mä en tarkkaan keskity, tää aika valuu mun sormien läpi, enkä mä edes huomaa sitä. Siks mä oon päättänyt nauttia jokaisesta hetkestä, niistä vaikeistakin.

Jos vauvavuosi tulisi tiivistää muutamalla lauseella, valitsisin ehdottomasti tämän, minkä olen jo kertaalleen kirjoittanut, jälkitarkastusta käsittelevässä postauksessani: 

Usein sanotaan, että vasta sitten elämällä on merkitys, kun saa lapsia. En koe, että elämäni olisi ollut tylsää tai onnetonta, ennen Ruususta. Minä odotin häntä niin kovasti. Olin jo valmis luopumaan siitä elämästä sellaisena kuin se oli siihen asti ollut. Minulla oli toiveita ja haaveita toisenlaiselle elämälle: perhe-elämälle. En kuitenkaan osannut arvata, miten paljon muuttuisin hänen ansiostaan. En osaa enää ajatella arkea ilman häntä. En kaipaa entistä, vaikkei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollutkaan. En nimittäin tiennyt, että näinkin onnellinen voisi olla. Vaikka tunsin jo suuria tunteita häntä odottaessani, en osannut aavistaakaan, miten suureksi rakkaus voisikaan kasvaa. Miten joku niin pieni, voi avata minut ihan kokonaan.

Sen hän todellakin on tehnyt. Avannut minut kokonaan.

Minulta kysyttiin, että jos minun pitäisi antaa kouluarvosana kuluneelle vauvavuodelle sen rankkuuden perusteella, mikä se olisi. Nyt kun mietin, en edes loppujen lopuksi tainnut vastata kysymykseen. Totesin vain heti, ettei vauvavuosi ollut mitään siitä, mistä minua oli aina varoiteltu. Se ei myöskään ollut mitään siitä, millaista kuvittelin/haaveilin sen olevan. Ehkä siksi sen arvioiminen onkin niin vaikeaa. Kun puolet minusta katseli, miten kaikki ne odotahan vain -lauseet jäivät toteutumatta, toinen puoli putosi ruusunpunaisista pilvilinnoista alas askel kerrallaan. Ja matkalla takki kääntyi kerran, jos toisenkin. Ja pieni, huomaamaton osa, rakensi vaivihkaa jotain omaa, yhdessä Ruususen ja näkymättömän miehen kanssa. Vaihe toisensa jälkeen olemme kasvaneet omiin rooleihimme ja oppineet luottamaan omaan tekemiseemme. Minä olin ja olen edelleen minä, mutta kuitenkin joku ihan muu. 

Aina kun olen pysähtynyt kelaamaan kulunutta aikaa taaksepäin, on vaakakupin positiivinen pää loppujen lopuksi painanut enemmän. Saamme olla kiitollisia siitä, että läpi vuoden kaikki on sujunut todella hyvin muun muassa koko perheen ja lähipiirin terveyden, sekä laspen kasvun ja kehityksen näkökulmasta. Vuosi 2017 kohteli pääpiirteissään koko lähipiriiämme silkkihansikkain. Tiedostan myös, että yksi positiivisen vauvavuotemme keskeinen tekijä on ollut kaikki vertaistuki, mikä lähes viikottaisten kahvihetkien, sekä satojen whatsupviestien muodossa on ollut jatkuvasti saatavillani. Se on ollut ja on edelleen yksi suurimmista rikkauksista, mitä vauvavuosi on tuonut perheemme arkeen. En osaa sanoa, millaiseksi kokemukseksi vuosi olisi muuttunut ilman näitä mielettömän upeita äitejä vauvoineen. Onnekseni siitä ei koskaan tarvitsekaan ottaa selvää. 

Toisin sanoen en selvinnyt vauvavuodesta. Ehkä siksi, koska en alunperinkään mieltänyt lapsen saamista tai vauvavuotta asiana, mistä meidän tulisi perheenä ja yksilöinä selviytyä. Vaikeista ja rankoistakin hetkistä huolimatta, olen onnistunut kertomaan itselleni päivittäin tai vähintään viikottain jotain hyvää. Olen aina onnistunut räpiköimään takaisin pinnalle. Tuntenut äärimmäistä kiitollisuutta, onnellisuutta ja rakkautta siitä, että saan olla tässä. Siltikin, vaikka aina jalat eivät olisikaan yltäneet koskettamaan pohjaa. Koska hän on ollut ja ON kaiken sen arvoinen. 

comments powered by Disqus