ajatuksia

SINISET VALOT


"Bilirubiini on punasoluissa olevan hemoglobiinin hajoamistuote. Lapsen syntyessä veren hemoglobiinipitoisuus on hyvin suuri, ja hemoglobiini on laadultaan hiukan erilaista kuin myöhemmin. Syntymän jälkeen punasoluja hajoaa ja bilirubiinia vapautuu. Tavallisesti maksa käsittelee bilirubiinia niin, että tarpeellinen määrä saadaan uudelleen käyttöön. Loppu hävitetään.
Bilirubiinia voi kertyä liikaa, jos punasolut hajoavat jostain syystä tavallista voimakkaammin. Jos lapsi on keltainen ja lisäksi oireilee – esimerkiksi syö huonosti – hoitovastuun ottaa synnytyssairaalan lastentautiyksikkö. Keltaisuutta hoidetaan ensisijaisesti antamalla niin sanottua sinivalohoitoa".
(Duodecim Terveyskirjasto, 2012.)

Ruususelta mitattiin bilirubiiniarvot melko pian syntymän jälkeen. Tuolloin arvossa ei ollut mitään poikkeavaa, eikä asiaan sittemmin palattu. Oli niin paljon muita "alkuvaiheen ongelmia", että tämä asia jäi vähemmälle huomiolle. En osannut itse huolestua vauvan keltaisuudesta, sillä kaikki oli muutenkin minulle täysin uutta. Fokus oli täysillä ruokailuhaasteiden päihittämisessä. Ja toisaalta, mistä minä edes olisin tiennyt, että vauvan pitäisi olla tietyn värinen. Kotiinlähtötarkistuksessa lääkäri totesi vauvan olevan hieman "kellakka", mutta koska arvot olivat mittaushetkellä olleet pienehköt, asia jäi siihen. Olisi pitänyt päästä kotiin. Kunnes otin puheeksi perinnöllisen geenivirheeni. (Out of topic: ko. geenivirhe saattaa altistaa sydänsairaudelle. Itse olen oireeton kantaja, mutta geenivirhe saattaa periytyä lapselleni ja siksi se on hyvä selvittää hyvissä ajoin). Pääsimme tämän asian tiimoilta toisen kerran lääkärille, juuri ennen kotiinlähtöä. Onneksi. Hän nimittäin kiinnitti välittömästi huomiota neidin ihon sävyyn, sekä toteamukseeni vauvan väsyneisyydestä ja huonosta syömisestä. Hän halusi ehdottomasti ihomittauksen lisäksi tarkistaa arvon verikokeilla. Jo pelkän ihomittauksen perusteella kotiinlähdölle painettiin jarrua ja verikokeiden tulokset osoittivat, että bilirubiiniarvot olivat kohonneet huomattavasti. Ei kuulemma ollut ihme, että neiti halusi vain nukkua, eikä ruokakaan oikein tahtonut maistua. Ihmettelin mielessäni, että miksi kukaan muu ei ollut kiinittänyt asiaan huomiota tästä näkökulmasta, vaikka olin toistuvasti ihmetellyt ääneen sitä, että onko tällainen väsyneisyys vauvalle täysin normaalia. Lääkäri heti lohdutteli, että useimmiten kyseessä ei ole mitään vakavaa, mutta omin voimin Ruusunen ei selviäisi näin kovista arvoista. Pääsimme tutustumaan sinivalohoitoon. Saimme sinivalot huoneeseemme ja illan päätteeksi uusien labrojen jälkeen päätettäisiin, jatkettaisinko hoitoa näin vai pitäisikö neiti viedä pienten teholle tehokkaampien lamppujen alle. Rintaani puristi pelkkä ajatuskin siitä, että minut erotettaisiin vauvasta näin pian. Teho-osasto sanana aiheutti puistatuksia.

En lähde valehtelemaan: olin todella pettynyt ja harmissani. Juuri kun kaikki alun haasteet oli selätetty ja olin jo asennoitunut siihen, että nyt päästään kotiin, tulikin taas uusi ongelma. Samaan aikaan olin kuitenkin helpottunut siitä, että asia huomattiin vielä sairaalassa. Olisinko kotona tajunnut kiinnittää huomiota vauvan keltaisuuteen ja väsyneisyyteen? En välttämättä. Ja joka tapauksessa: isompi vaiva siitä olisi tullut, kun olisimme kuitenkin heti saapuneet bumerangina takaisin Poriin. Harmistuksesta huolimatta olin siis tyytyväinen, että lääkäri halusi pelata varman päälle. Aluksi odotimme labrojen tuloksia ja vauva makoili vain yhden "sinivalopöydän päällä". Korkeat arvot edellyttivät kuitenkin järeämpiä keinoja ja paikalle tuotiin myös ylälamput. Tämäkös Ruususta harmitti, sillä näiden vermeiden käyttö edellytti "aurinkolasien" jatkuvaa käyttöä, koska sinivalo olisi haitallista vauvan silmille. 
Hoito kesti yhden vuorokauden ajan. Mikäli ensimmäinen ja etenkin toinen yö olivat olleet haasteellisia: tämä se vasta oli jotain. Olin tähän asti pitänyt neidin lähes koko ajan ihokontaktissa ja nukkunut hänen kanssaan vieretysten. Nyt jouduin katsomaan voimattomana, kuinka hän joutui makoilemaan kuumissaan lamppujen alla. Vähän väliä hän hermostui milloin kuumuuteen tai typeriin aurinkolaseihinsa. Tunsin voimattomuutta ja hätää. Miten selittäisin hänelle, että hoito on välttämätön ja se pitää nyt vain kestää. Silitin, otin syliin, hyssyttelin ja lohdutin. Ei mitään hätää. Yritin itse pysyä rauhallisena, vaikka hormonit huusivat korvaani 

"Etkö sä ymmärrä, että sillä on hätä. Se on sun vauva: hoida sitä. Älä anna niiden laittaa sitä mihinkään kaappiin käristymään". 

Järki ymmärsi, että mitään hätää ei ole. Hoito auttaa. Se on tarpeellinen. Sydän sanoi, että sinun pitää pelastaa lapsesi sieltä. Mene itse tilalle. Hätyytä ne typerät lääkärit ja hoitajat pois. Älä anna niiden kiusata sun vauvaa.

Ruokailua varten saimme huoneeseen myös "sinivalopadin". Kyseessä oli siis tablettia muistuttava laatta, mistä tuli sinivaloa vauvan selkämykseen. Sen kanssa hoidin aina kaikki ruokailut, jotta vauva saisi sinivaloa jatkuvasti mahdollisimman tehokkaasti. Myönnän, että aina kun vauvan hermostuneisuus ja itkuisuus kävi itselleni liian vaikeaksi, otin hänet omine lupineni padin päälle hetkeksi. Vain hetkeksi. Tunnustin tämän yöllä kätilölle, kun hän tuli huoneeseemme ja vauva makoili padin päällä ilman ilmeistä syytä. 

"Otin hänet hetkeksi pois, kun ei hän millään tahdo rauhoittua tuonne. Hänt varmaan ahdistaa nuo lasit, kun koko päivän jo ollu siellä kuitenkin". 
"Joo, mutta kyllä se nyt olisi vain parempi olla siellä kaikkien lamppujen alla". 

Kilarimuija nosti päätään. Oli työn ja tuskan takana, että sain hillittyä itseni. Pitikö hän minua aivan kajahtaneena. Tietenkin tiesin, että kaapissa olisi parempi. Kyse oli siitä, että EN VAIN PYSTYNYT enää kuuntelemaan lapseni hätää. Rauhallisesti laskin mielessäni kymmeneen ja totesin, että laitan hänet kyllä heti takaisin, kun hän on hieman saanut viilentää tunteitaan ja olla äidin sylissä. Ja näin toimin. Vauva rauhoittui jälleen useaksi tunniksi typerään kaappiinsa typerine laseineen. 
Maailman ihanin huonekaverini oli päässyt jo kotiin. Yö oli siitäkin syystä todella raskas, koska ei ollut ketään, kenen kanssa puhua ahdistuksesta. Vähän väliä pillahdin itkuun ja tuijotin voimattomana pientä ihmistä avaruuslaseissaan. Kirosin sinivalot ja bilirubiinit alimpaan helvettiin moneen kertaan tuon yön aikana. Olin huojentunut, kun aamun labratulokset viimein saapuivat: arvot olivat laskeneet. Vuorokauden tullessa täyteen saimme ottaa Ruususen pois valoista. Neidin vointi oli kohentunut huomattavasti. Hän jaksoi syödä ihan eri tavalla ja oli muutenkin paljon virkeämpi. Seuraavana päivänä pääsimmekin jo sitten lähtemään kotiin.

Nyt olemme olleet kaksi päivää kotona. Neiti on edelleen hieman väsynyt, eikä jaksa ihan hirvittävästi vielä seurustella. Hienosti hän herää itse syömään, vaikka olenkin pitänyt silti huolta siitä, että vähintään kolmen tunnin välein ollaan ruokailemassa. Tänään kävimme kontrollissa ja selvisi, että arvot ovat jälleen kohonneet edellisestä mittauksesta. Ne ovat kuitenkin vielä sen verran alhaalla, että saimme luvan tulla takaisin kotiin. Kontrolli on jälleen edessä kahden päivän kuluttua. Toivotaan, että arvot olisivat siihen mennessä lähteneet laskuun. 
Olin jo pakannut valmiiksi tavarat mahdollista sairaalassaoloa varten. Onneksi se oli turhaa. Kyllä oma koti on aina oma koti. Vaikka tiedän, että kyse ei ole kovin vakavasta asiasta ja se on vauvoilla hyvin yleistäkin, huoli kalvaa sisintä ajoittain hyvin voimakkaasti. Huoli siitä, että toisella on jokin hätänä. Nyt vain toivotaan, että aika tekee tehtävänsä. Minun tehtäväni on pitää huoli siitä, että neiti syö niin paljon kuin jaksaa. Kuulemani mukaan ennen vanhaan keltaiset vauvat laitettiin ikkunan alle, auringonvaloon. Noh, nyt ei aurinko paista, mutta hätä ei lue lakia! Onko mukavampaa kuin makoilla vatsa täynnä päivänvalossa vaippasilteen? -Ei, vastaisi kuvassa loikoileva prinsessa Ruusunen, jos osaisi puhua. 

Sellaiset kokemukset on nyt jäänyt takataskuun sinivaloista. Löytyykö lukijoistani kohtalotovereita?
Kaikki kokemukset sinivalohoidosta ja kohonneista bilirubiineista otetaan vastaan! 
comments powered by Disqus