perhe

Sisarelleni

Kaksikymmentä seitsemän ja puoli vuotta sitten susta tuli mun sisko. Voisi kuvitella, että esikoiselle ja siihen asti etenkin äidin puolen suvussa lellikin asemaa nauttineelle se olis ollu kova paikka. Sulle se ei ollut. Jo silloin, kun mä vielä majailin äidin masun suojissa, sä olit mun puolella. Komensit napakasti äitiä laskemaan pienen Riinan pois sylistä, koska äidillä oli ”oma vauva vattassa”. Ja siitä lähtien mä oon aina voinut luottaa siihen, että sä oot mun puolella. Sen jälkeen, kun äiti tuli mun kanssa kotiin, mun ei enää koskaan tarvinnut olla yksin. Sä seurasit mua kaikkialle, vaikka olisin nukkunut vaan. Varpustit, että yletyit kurkkaamaan vaunukoppaan ja kuiskuttelit: ”ei ole Janika mitään hätää, äiti tulee ihan kohta”.

Mun ei pienenä tarvinnut koskaan kysyä, mikä jokin oli tai miks. Sä kerroit mulle, ennen ku mä kerkesin edes pohtia sitä. Luit mulle kirjaa väärin päin ja sepitit omia lauluja. Koskaan ei ollu tylsää, koska sä keksit aina erilaisia leikkejä ja jekkuja. Aina ne leikit ei ollu kauheen järkeviä, esimerkiks sillon ku kiipesit puuhun ja putosit niin, että jäit housuista roikkumaan puun oksaan. Mä jouduin juoksemaan mamman hätiin ja se komensi meidät sisälle, koska ei kuulemma aio kiipeillä meidän perään puihin. Sä olit jo lapsena päättömän rohkea, vailla minkäänlaista harkintakykyä. Tai silloin, kun lähdettiin naapurin tyttöjen kanssa kalaan, eikä muistettu kertoa siitä kenellekään. Sä menit ja meet edelleen ensin ja kyselet vasta sitten, että oliks tää ok.

Oli sulla omat isosiskon oikeudetkin, totta kai. Kun me käytiin saunassa, äidillä oli tapana jäädä löylyttelemään kun me jo mentiin kylpyyn ja sitten pois. Sä nappasit isompikokoisena oman pyyhkees ja jätit mut ”odottaa äitiä”, koska halusit juosta jo ottamaan saunalimua ennen mua. Pakotit mut kävelemään kouluun kymmenen metriä sun perässä, koska olis ollu noloo, jos joku olis nähny et tullaan yhtä matkaa. Mut mua ei haitannut, koska sä olit mun isosisko ja musta se oli tosi coolia. Silloin mun kavereilla melkein kellään ei ollut isosiskoa. Mutta mulla oli.

Jo lapsena me tehtiin kaikki yhdessä. Kaikissa mun muistoissa sä oot mukana. Yleensä sä edellä, mä ja muut perässä. Sitten, kun me molemmat oltiin teini-iässä sä vähän katosit multa. Sä olit niin vihainen maailmalle, että munkin naama vaan ärsytti. Etenkin silloin, kun mun kanssa olis pitänyt jakaa yhteinen huone. Mutta jonkun sutkin piti kouluun herättää ja mä kehitinkin oman taktiikan siihen, miten pääsin siitä mahdollisimman pienellä huorittelulla. Ja pistin kylmän viileesti vaatekaappiini munalukon, ettet sä aina olis varastanu kaikkia mun vaatteita. Ja siltikin, vaikka niinä vuosina me riideltiin ehkä enemmän kuin koskaan ja vaikka mä kirjoitin mun päiväkirjaan, et mä vihaan sua: en mä oikeesti vihannut. Ja vaikka säkin olit aika sietämätön mulle, niin silti sä pidit musta aina samalla huolta tuolla kylillä liikkuessa. Pidit huolen, etten liikkunut väärässä seurassa ja et ympärillä oli fiksuja poikia, jotka kattois perään sun puolesta. Ja sitten, kun se maailman tuska hiljalleen vähän tasaantui, sä löysit mun luokse uudelleen. Ja siitä lähtien mä olen aina voinut luottaa siihen, että sä olet täällä mun kanssa. Vaikka maailma heittäis eteen mitä ikinä schaibaa tahansa. Jaettu ilo on moninkertainen, eikä mikään taakka käy liian raskaaksi, jos sen kantaa kaksin. Mä oon onnellinen siitä, että mä saan jakaa mun ilot ja surut just sun kanssa. Sen lisäksi, että sä olet mun ainoa sisko, sä olet mun paras ystävä. Sä olet lojaalein ja rehellisin ihminen, kenet mä tunnen. Oot maailman surkein valehtelija ja sanot aina sen, mitä tarkoitat. Sä olet aina valmis antamaan toiselle omastas ja auttamaan niitä, jotka on sulle tärkeitä. Annat helposti anteeksi ja jaksat uskoa, että ihmiset muuttuu. Välillä liiallisuuksiin asti.

Sä oot aina halunnut niin paljon ja äkkiä kaikkea, että ehkä siks elämä on johdattanut sua vähän kummallisia teitä. Niillä poluilla on ollut monenmoista mutkaa, sekä nousua ja laskua. On ollut helppoja ja vaikeita risteyksiä, päätepysäkkejä sekä uusia määränpäitä. Paljon kohtaamisia ja rakkautta. Eroja sekä menetyksiä, mutta myös uusia tuulia sopivassa suhteessa. Valtaosa sun matkaseuralaisista on kokoontunut tänään meidän kanssa juhlimaan sun päivää ja se tekee mutkin tosi onnelliseksi. Sillä mä tiedän, että vaikka sä et paljon tunteista puhu etkä pussaa, niin perhe, lemmikit ja ystävät on sulle kaikki kaikessa. Nyt ja aina.

Silloin, kun sä olit lähellä kadota siinä auto-onnetomuudessa kokonaan, mä itkin ja pelkäsin. Ja kiitin kaikkia mahdollisia universumin voimia siitä, että sulle ei tapahtunut mitään pahaa. En mä tiedä, mitä mä silloin niin kauheesti pelkäsin, koska tapahtuipa sulle mitä tahansa, sä pärjäät aina. Sun asiat järjestyy aina. Sellainen sä olet aina ollut. Niin kuin kissa, sä putoat aina jaloilles. Vaikka sut pudottais kuinka korkealta tahansa. Saat ehkä vähän naarmuja matkalla, mutta silti sä seisot omilla jaloillas. Tosin niistä yhdeksästä hengestä sä olet kyllä tässä kolmenkymmenen vuoden aikana käyttänyt jo valtaosan. Siks sun täytyykin pitää lopuista erityisen hyvää huolta.

Tänään, sä olet tulossa taas yhteen uudenlaiseen risteykseen. Kolmekymmentä vuotta. Jälleen vuoden vanhempi, joko tällä kertaa viisaampi. Tuskin, mutta eipä tässä maailmassa kai koskaan valmiiksi tarvii tullakaan. Ja ikäkriiseistä viis: perässä tullaan, aina sen kaksi ja puoli vuotta. Mutta tänään, ei kriiseillä eikä murehdita. Ikä on vain numeroita ja tässä suvussa naisille käy niin kuin hyvälle viinille: ne vaan paranee vanhetessaan. Hyvää syntymäpäivää, maailman paras isosiskoni. Tänään ei ole Jaren, Sannin tai VilleGallen päivä. Tänään, on sun päivä.

comments powered by Disqus