ajatuksia

SOKERIRASITUS


Terveisiä hurjaakin hurjemmasta sokerirasituksesta. Kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että piiiisofkake.  Luin jokin aika sitten erässä FB-ryhmässä keskustelua sokerirasitus, miten siitä selviää hengissä -aloituksella. Aiheen ympärillä pyörii paljon turhaa huolta ja pelkoa, sillä todellisuudessa kaksi tuntia elämästä ja kolme putkellista verikoetta eivät maailmaa kaada. Ja entäpä se paasto? Itse nukuin omasta 12h paastoajastani yhdeksän tuntia, joten varsinaista paastoa kertyi huikeat 3 (+2hrasituksessa) tuntia. En tiedä sitten, kuinka usein kukakin suuhunsa jotain laittaa, mutta itselläni tuo on arjessakin normaali aika aterioiden välillä. Aamulla herätessä tunsin ehkä ärsyttävää pikkunälkää, mutta labrassa tarjottu booli taittoi kyllä sen äkkiä pois. Olemme toki kaikki yksilöitä, mutta kuten aikaisemmin totesin Neitsytmatka neuvolaan tekstissä, asiat ovat vaikeita, jos niistä tekee vaikeita. Todistetusti olen siis jäänyt henkiin kahdesti rasituksen jäljiltä ja lupaan, että niin selviät sinäkin, mikäli se syystä tai toisesta joskus kohdallesi napsahtaa. 

Tässä omat vinkkini hengissä selviämiseen: 



1. Valitse aikaisin mahdollinen ajankohta. Näin tuleva paasto ajoittuu yöhön, jolloin varsinaista paastoaikaa ei tule kovinkaan montaa tuntia. Mikäli aika annetaan sinulle etukäteen, pyri perustelun avulla vaikuttamaan sen ajankohtaan. Itse olen kummassakin raskaudessa saanut varata ajan itse. Tänään sokerirasitus ajoittui klo 8 aamulla. 


2. Osta edellisenä päivänä kaupasta hömppälehtiä/varaa muuta lukemista tulevan sokerirasituksen ajaksi. Varaa myös proteiinipatukka tai muuta nopeaa välipalaa, minkä voit syödä heti kokeen päättymisen jälkeen.

3. Huolehdi, että paastoa edeltävänä iltana viimeinen syömäsi ruoka sisältää hitaasti sulavia hiilihydraatteja sekä sopivassa suhteessa myös proteiineja ja rasvoja. Nälkä pysyy pidempään poissa. Juo viimeiseksi 0.5-1l vettä. Katso pari ohjelmaa, lue kirjaa tai puuhastele muuta mukavaa, mikä ei vie liiaksi energiaa. Mene ajoissa nukkumaan, laita kello soittamaan niin myöhään kuin mahdollista. Muista laittaa puhelin lataukseen, tulet tarvitsemaan sitä seuraavana päivänä.

Rasitus alkoi verikokeella nro 1. Itse olen juossut verikokeissa aikoinaan sen verran tiuhaan, etten kärsi neulakammosta. Riippuu toki paljon kokeen ottajastakin, mutta harvemmin se kuitenkaan kovin paljon kirpaisee. En tiedä miksi, mutta pistettäessä käännän aina silti katseen pois. Sitten kuitenkin seuraan mielenkiinnolla, kuinka veri kerääntyy pieneen putkiloon. Siinä on mielestäni aina ollut jotain kiehtovaa. Tampereella minulle tarjottiin hennon sitruksista boolia. Tänään tarjolla oli mustikkavivahde. Pari lasillista ykkösellä alas. Kiitän boolista ja käyn aulaan istumaan. Tunti aikaa kulutettavana, mitäs tekis? Kulutin sutjakkaasti aikaa lukemalla pari lehteä läpi. Vauva reagoi aluksi hieman voimakkaasti juomaani punssiin. Arrrivaa ja tikotikoo. Nopeasti hän kuitenkin rauhoittui, jatkoi kai uniaan. Toisen puolikkaan tunnista kulutin Somen parissa ja vanhusten juttuja kuunnellen. Olen todennut sen, että aamuajankohdat ovat labroissa Marevanmummojen kulta-aikaa. Heidän juttujaan kuunnellessa saa ajan kulumaan nopeasti. Ei pahoinvointia, ei nälkää, ei mitään. Olo oli täysin normaali.

TUNTI MENNYT! Ja edelleen elossa. Oli aika verikokeen nro 2. Annoin ottaa verikokeen samasta kädestä kuin ensimmäisenkin. Kirpaisi vähän enemmän, mutta jätin viimeiselle verikokeelle mieluummin pistämättömän käden. Vielä tunti jäljellä. Jatkoin edellisen tunnin virikkeiden parissa. Juttelin myös hetken toisen odottajan kanssa. Hän kummasteli hyvää vointiani. Hänen teki kuulemma hieman pahaa, vaikka sitä ei kyllä päällisin puolin hänestä huomannut. Minun oloni oli edelleen täysin normaali. Naureskelimme, että niinpä sitä vain jokainen on yksilö ja reagoi eri tavalla. Suljin silmät hetkeksi ja kuuntelin ympärilläni olevaa hälinää. Hoidin muutaman työasian. Kas vain, tunti menikin jo. Verikoe nro 3. Otatin se toisesta kädestä. Kiitin hyvästä palvelusta ja lähdin kotiin. ”Sitten syömään”, huikkasi labratäti naureskellen. TODELLAKI. 


Päätin palkita itseni kunnon aamupalalla. Olenhan juuri PAASTONNUT 12(+2)h, aloittanut aamun ilman aamukahvia, juonut surkeaa boolia, luovuttanut 3 koeputkea verta ja kuluttanut kaksi tuntia elämästäni labran odotusaulassa. MINÄ ARJEN SANKARI. I SURVIVED. Mikäli arvoissa on jotain, minulle soitetaan niistä. Muussa tapauksessa tuomio tulee seuraavalla neuvolakäynnillä. No, mikäs tässä nyt sitten oli kaikkein kamalinta? Arvatkaapa. Se, että lähdin aamulla unenpöpperössä ilman silmälaseja liikenteeseen. Ihme sumu täällä. Eikujaa ei mulla muuten olekka silmälaseja päässä juujuu”. Tulipahan sekin todistettua itselle, että ilman laseja ei jatkossa ole enää asiaa auton rattiin.


comments powered by Disqus