ajatuksia

STILL ALIVE


Voi veljet; en tiedä mistä aloittaisin! 

Enpä olisi arvannut viime lauantaina Helppo raskaus -tekstiä kirjoittaessani, että elämäni tulisi seuraavien päivien aikana muuttumaan lopullisesti. Minä kun olin aivan varma, että vauva ei synny ikinä tai vähintäänkin käynnistyksen kautta. Olin samaisena aamuna herännyt muutamiin vaimeisiin supistuksiin, mutta niitä nyt oli tullut ja mennyt ennenkin. En ottanut niitä todesta. Jos joku olisi kertonut, että illan mittaan ne lähtisivät kovenemaan ja edessä olisi elämäni kovin maratoni: olisin ehkä mennyt takaisin nukkumaan vielä, kun se olisi ollut mahdollista. Jälkiviisasus: ah, miten ihana sana. 


Tämän kuvan ottamishetkestä tulee kuluneeksi tänään, klo 21:00, viikko. Olin kuuden aikaan illalla alkanut kellottaa säännöllisiä ja kivuliaita supistuksia. Selvisin niistä kuitekin vielä hengittelemällä, enkä edelleenkään uskonut, että tänään tulisi lähdettyä yhtään mihinkään. Saunavuoro koitti ja siellä minulle valkeni, että lapsemme oli aloittanut matkansa kohti maailmaa. Tiesin heti, että sunnuntain puolelle menisi. Hän oli päättänyt saapua silloin, kun liput ovat korkealla: Runebergin päivänä. Runoilijatyttö. 

"Älä nyt pelästy, mutta voit henkisesti alkaa valmistautua siihen, että lähtö tulee tänään. Pitää laittaa TENS selkään kun tullaan pois täältä". 

Ja niin tehtiin. 21h ja 15 minuuttia myöhemmin, Runebergin päivänä 5.2, klo 18:02 kuulin ensimmäisen kerran tyttäreni äänekkään parkaisun. Tummatukkainen ja äärimmäisen terhakka neiti nostettiin syliini. 

"Sinä olet täydellinen". 

Tämän jälkeen on tapahtunut lyhyessä ajassa niin paljon, että en ole ehtinyt itsekään ihan kaikkea ymmärtää. Kahdesta on tullut kolme. Me olemme nyt perhe. 


Alku aina hankalaa, sanotaan. Jos synnytys meni pitkän kaavan mukaan, niin samalla tavoin kului myös sairaalassaoloaikamme. Pieni tyttö oli nielaissut aikamoiset määrät lapsivettä ennen syntymäänsä, mikä sai hänet pahoinvoivaksi ja hankaloitti ruokailun aloitusta. Lisäksi maito ei ottanut noustakseen, ja neiti vaikutti kaikin puolin hyvin vaisulta. Ensimmäinen päivä kuluikin aikamoisissa vaikeuksissa, kun yritettiin yhdessä opetella syömisen saloja kaiken muun ohessa. Nimesin neidin leikillisesti Ruususeksi, sillä hän olisi mieluiten vain nukkunut. Kaikki muu oli inhottavaa, vain äidin sylissä oli hyvä olla. Kaikki vaikutti olevan kuitenkin kunnossa ja ruokailuvaikeudetkin alkoivat hiljalleen helpottaa. Ensimmäisestä lääkärintarkastuksesta saimme vihreän valon kotiinlähdölle. Kunnes kantamani geenivirheen takia menimme vielä toisen kerran lääkärin pakeille ja hän kiinnitti huomiota neidin ihon kellertävyyteen. Bilirubiiniarvot olivat olleet koholla, mutta eivät huolestuttavasti. Lääkäri halusi kuitenkin tarkistaa ne kertaalleen. 

"Joo, te ette todellakaan ole lähdössä kotiin". 



Vuorokauden sinivalohoito teki tehtävänsä, vaikka koville se otti. Niin äidille kuin vauvalle. Erityisesti äidille, jonka hormonit olivat heittäneet häränpyllyä jo ensimmäisestä sairaalapäivästä lähtien. Tiedätte jo kilarimuijan. Noh, olisittepa nähneet hänet sairaalassa. Palaan siihen varmasti myöhemmin vielä. Ne raskausajan kilarit. Ne eivät olleet mitään tähän verrattuna. 

Biliarvot lähtivät jo yhdessä päivässä hienosti laskuun ja tytön vointi koheni silmissä. Hän jaksoi syödä hienosti ja olla pidempiä aikoja hereillä. Aloin eiliseen mennessä olla jo aivan kyspä sairaalaelämään. Ilmeisesti tämä heijastui myös hoitohenkilökunnalle, sillä saimme eilen vihreän valon lähteä harjoittelemaan kotona olemista kahden päivän ajaksi, koska asumme niin lähellä sairaalaa. OMAAN KOTIIN. OMAAN SÄNKYYN. 


Jep. Alkutaipaleemme perheenä on siis ollut hieman pomppuinen. Viikon aikana on tullut niin paljon uutta asiaa, että olen aivan päästäni pyörällä. Kuten ehkä olette huomanneet, minulla ei ole MITÄÄN kokemusta vauvoista. Puhumattakaan vastasyntyneistä vauvoista. KAIKKI on uutta. Tällaiselle besserwisserille ja täydellisyyden tavoittelijalle takapakit ja se, että asiat eivät vain syystä tai toisesta suju, ovat ottaneet koville. Olen todellakin poissa mukavuusalueelta ja täysin uuden äärellä. Vaikka kyse ei ollut kovin vakavista jutuista, otin ne hyvin raskaasti ensimmäisten päivien aikana. Tämä tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä: voi hormonit. Osaltaan tähän vaikutti myös raskas ja pitkä synnytys, sekä ensimmäiset kaksi yötä, jotka olivat kaikkea muuta kuin ruusunpunaiset. Olen itkenyt ja nauranut vuorotellen, useimmiten samanaikaisesti. Tämä kaikki on niin mieletöntä, hullua ja ihanaa. Ja vauva: hän on ihana. Suloinen, Kaunis. Täydellinen. Miten kaksi tällaista apinaa on voinut saada aikaan jotain niin kaunista. Meidän mestaripiirros. Ei tätä tunnetta voi sanoin kuvailla. Ei vain voi. 

Ensimmäinen päivä ja yö kotona sujui hyvin. Ihmekös: olinhan ehtinyt opetella jo viisi päivää, miten Ruususen kanssa toimitaan ja miten ei kannata toimia. Näkymättömälle miehelle päivä ja yö olivat varmasti jännittävämmät kuin minulle. En silti tarkoita, etteikö edellispäivä ja yö olisi ollut hyvin merkityksellinen. Voisin vain tuijottaa vauvaa taukoamatta. Hän on ihana. I-H-A-N-A. 

Huomenna olisi tarkoitus mennä kontrollikäynnille, missä neidin bilirubiiniarvot katsotaan uudelleen. Peukut pystyyn, että muutosta on tapahtunut ainoastaan parempaan ja saisimme palata takaisin kotiin. 

Tässä tekstissä ei ole punaista lankaa. Halusin vain tulla kertomaan, että hengissä ollaan. Hyvin voidaan. Sekaisin onnesta ja rakkaudesta. Oksensin siis nyt vain kaiken oleellisen tähän. Palaan myöhemmin kuluneeseen viikkoon ja sen tapahtumiin, kunnes saan ajatukseni kasaan. Nyt kaikki tuntuu pääni sisällä vain yhdeltä suurelta tunteiden puurolta. Eikä vain pääni sisällä: myös kehoni on tällä hetkellä itselleni täysi mysteeri. Olen vieras omassa kehossani, se jos joku tuntuu kummalliselta. 


Stay tuned! Tulevat postaukset tulevat olemaan pelkkää vauvahömppää, sen voin luvata. 

Ja entäpä se vaaleanpunainen kupla? Joko se on puhjennut? 

-Noh, vastataan vaikka näin: ei, ilmeisesti meidän vauva ei kakkaa sateenkaarta. 
comments powered by Disqus