vanhemmuus

Sylipäikkärit

Muutamien päivien aikana olen huomannut saaneeni pienen sylivauvani osittain takaisin. Vähän väliä pitää päästä sylittelemään joko äidin tai isin kanssa, kesken leikkien. Ruusunen ei myöskään haluaisi nukkua päiväunia missään muualla kuin sylissä. Ikenet kutisevat ikävästi ja erityisesti päiväunille mentäessä häntä alkaa vallan kiukuttaa, kun ne häiritsevät unta. Ja missäs muualla tuo kaikki unohtuisi, jos ei sylissä? Olenkin suosiolla nyt pomputellut prinsessan jumppapallon päällä sikeään uneen ja siirtänyt sen jälkeen sänkyyn jatkamaan päiväunia. Välillä on otettu päiväunet myös Tulassa. Rattaisiin tai sänkyyn nukuttaminen on nykyään lähes mahdottomuus, koska prinsessa alkaa vain heti kääntyilemään ja jumppaa vaikka maailman tappiin asti tai känkkää kutisevia ikeniä kaikki sormet suussaan. Siksi olen suosiolla mennyt siitä, mistä aita on matalin. Siis sylipäikkäreitä. Tästä syliin nukuttamisestakin voidaan taas olla niin montaa mieltä. 

"Älä lellittele pilalle". 

"Älä opeta siihen, että jokaisesta inahduksesta pääsee syliin". 

Pienen Pilven treffaamisen jälkeen minulle on jotenkin kirkastunut se tosiasia, että kaikki, mitä tapahtuu nyt, ei tapahdu enää koskaan uudestaan. Ainakaan samalla tavalla. Ja miten nopeasti nämä vaiheet tulevat ja menevät. Vaikka hän nukkuu tällä hetkellä päiväunensa äidin sylissä, niin tuskin on enää muutaman viikon kuluttua. En myöskään usko siihen, että lasta voi helliä, pusutella, sylitellä ja silitellä liikaa. Ei hän siitä pilalle mene. Päinvastoin. Vielä varmasti nähdään sekin päivä, kun joudun maanittelemaan hänet takaisin syliini halittavaksi ja paijattavaksi. Ruusunen alkaa myös hiljalleen hoksata olevansa minusta erillinen henkilö. Tämä heijastuu orastavana vierastamisena ja siinä, että en saa poistua näköpiiristä liian pitkäksi aikaa. Nukahtaessaan päiväunille tai yöunille hän saattaa säpsähtää vähän väliä tarkistamaan, että enhän vain ole lähtenyt minnekään. Ja silloin, minä katson häntä silmiin ja hymyilen. Shhhhhhh, silmät kiinni. Et sää ole yksin, minä kuiskaan. Hän hymyilee ja laittaa silmät takaisin kiinni.

Tänään yritin ensin saada hänet nukahtamaan vierassänkyyn. Ei onnistunut. Syliin pitäisi päästä. Kämppä oli kuin lentoon lähdössä. Olisi pitänyt päästä imuria heiluttamaan ja tiskaamaan. Pomputtelin häntä jumppapallon päällä. Kuuntelimme, miten sade ropisi ikkunaan. Hän painoi päänsä olkapäälleni ja hiljalleen hänen unilaulunsa loppui. Hän vaipui uneen. Yritin nostaa häntä varovasti sänkyyn, mutta hän säpsähti hereille ja alkoi heti itkeä lohduttomasti. Otin takaisin syliin ja hyssyttelin uudelleen uneen. Sitten, ihan varovasti minä hivuttauduin makuuasentoon. Hän jäi siihen vatsani päälle makoilemaan. Haki paremman asennon ja nukahti. Kuuntelin, miten sade ulkona yltyi. Sen tuoksu pääsi avoinaisesta ikkunasta sisään. Minä laitoin silmät kiinni ja ajattelin, että pian hän ei enää mahdu tällä tavalla syliini. Muistin elävästi, miten minulla oli pienenä tapana nukahtaa äitini viereen sohvalle. Kuuntelin hänen sydämensä jumputusta ja mahan kummallisia murinoita. Ja nukahdin. Enkä mennyt siitä pilalle. Ja siinä silmät kiinni maatessani, minä melkein pystyin palaamaan siihen hetkeen uudelleen. Ja minä ajattelin, että nyt ei saa olla kiire minnekään. Kotityöt odottakoot. Tämä on tärkeää. 

comments powered by Disqus