ajatuksia

SYNNYTYS: summa summarum


Leikki leikkinä, vaikka myönnetään: synnytykseni aikana oli hetkiä, jolloin ajattelin näin. 

Tarinat on nyt kerrottu ja kyyneleet kuivattu. Palaan vielä hetkeksi synnytykseeni asiapohjalta, kokemuksen näkökulmasta. Odotukseni synnytystä kohtaan olivat korkealla. Varpun pieni synnytys lähes vuosi sitten oli traagisista piirteistään huolimatta kaunis kokemus, joskin se jätti minut sisältä ikuisesti rikki. Mitä pidemmälle toinen raskaus eteni, sitä enemmän aloin synnytystä odottaa. Tällä kertaa olisi todennäköistä, että lähtisimme kotiin kaikki kolme. Syntymän hetkellä ei olisi vain hiljaisuutta. Syli ei jäisi tyhjäksi. Luojan kiitos toiveeni toteutui ja kaikki sujui alusta loppuun hyvin. 

Haaveilin aktiivisesta synnytyksestä ja sitä kokemukseni oli alusta loppuun. Nyt voin jälkikäteen todeta: henkinen valmistautuminen todellakin kannatti ja maksoi vaivan. Aktiivinen tiedonhaku, omaan kehoon ja kipuaistimukseen tutustuminen sekä vaihtoehtojen kartoittaminen etukäteen loivat H-hetkellä turvaa ja lisäsivät luottoa omaa kehoa kohtaan. Minä selviän tästä, ajattelin. Kun olin miettinyt kivunlievityksen pääpiirteet valmiiksi, tiesin mistä pidän ja mistä en, minun oli helppo tehdä päätöksiä kivusta huolimatta ja pysyin jatkuvasti rauhallisena vaipumatta paniikkiin.

Keskeisenä tekijänä synnytykseen valmistautumisessa on myös todettava fyysinen kunto. Liikuin kevyesti läpi raskauden, ihan synnytyksen käynnistymiseen saakka. Pidin huolta siitä, että söin ja nukuin niin hyvin kuin mahdollista. Venyttelin päivittäin. Olin fyysisesti hyvässä kunnossa ja ottaen huomioon synnytykseni keston, tämä oli avaintekijä. Venyttelyjen ja kevyen jumpan ansiosta tiesin myös, missä asennoissa supistuksia kannatti ottaa vastaan ja mikä rentouttaisi niiden välissä parhaiten. Myös hengitystekniikka oli kunnossa, koska olin kiinnittänyt siihen huomiota jo useita viikkoja venyttelyn yhteydessä.

The Sairaalalaukun ehdottomiksi ykkösiksi muodostuivat ruokatarvikkeet ja vesipullo. Aina, kun kivulta suinkin pystyin, otin huikkaa joko smoothiesta tai tripistä. Join vettä tehokkaasti avautumisvaiheen kivuliaimpaan hetkeen saakka. Uskon, että syömisellä ja nesteytyksellä oli myös jaksamiseen keskeinen vaikutus, koska verensokeri pysyi tasaisena läpi synnytyksen.

Kivunlievityksessä keskeisin tekijä itselleni oli TENS. Laite oli todellakin jokaisen euron arvoinen. Ammeessa lilluessani ymmärsin sen viimeistään, kun otin ensimmäisen kerran supistuksen vastaan ilman TENSsin turvaa. Kipu oli korvia huumaava ja minulta kului huomattavasti enemmän energiaa sen vastaanottamiseen. Myös hengittäminen oli huomattavasti vaikeampaa ilman TENSsiä. Mikäli vauvalle ei olisi jouduttu laittamaan pinniä päähän, olisin aivan varmasti käyttänyt laitetta ihan loppuun saakka. En voi tarpeeksi kehua kyseistä laitetta. Onneksi älysin myös ottaa sen käyttöön heti, kun supistukset tuntuivat niin kivuliailta, että en pystynyt puhumaan niiden aikana.

Synnytykseni ei olisi ollut niin hieno kokemus ilman näkymätöntä miestä ja kätilöäni. Minulle riitti, että mies oli paikalla. Niin avautumis- kuin ponnistusvaiheessa. Hänen ei tarvinnut osallistua, puhua tai yrittää auttaa. Riitti, että hän oli siinä. En ollut yksin. Ponnistusvaiheessa miehen rooli korostui. Vaikka vajosin lopussa omaan kuplaani, pelkkä tieto siitä, että hän on siinä, riitti jaksamaan. Tunsin, että hän on minusta ylpeä. Kätilöni osalta olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että minua hänellä oli pitkä työvuoro ja hän hoiti synnytykseni sen pituudesta huolimatta alusta loppuun. Hän oli juuri oikeanlainen henkilö minua varten. Riittävän empaattinen, mutta samalla jämäkkä ja päättäväinen. Hän oli selvästi tutustunut ennakkoon toiveisiini ja keskustelimme niistä läpi synnytyksen. Hän tarjosi vaihtelevasti erilaisia vaihtoehtoja, edeten miedoista kivunlievityksistä voimakkaisiin. Hän suorastaan vaati minua tekemään jokaisen päätöksen itse ja muistutti jatkuvasti, miten hienosti pärjään näinkin. Kun lopulta halusin puudutteen, hän ei myöskään kyseenalaistanut tarvettani ja myöhemmin totesi minun tehneen oikean päätöksen. Ponnistusvaiheessa hänellä oli keskeinen rooli ohjaajana ja tsemppaajana. Hän sai minut ymmärtämään, että tilanteesta ei voi paeta ja on vain puskettava kivun läpi. Synnytyksen tultua tiensä päähän kiittelin häntä vuolaasti tuesta. En olisi voinut parempaa kätilöä saada.

Synnytyksestä ylipäätään on todettava, että se ei todellakaan ollut ”niin paha” kuin mitä minun on aina annettu ymmärtää. Lapsesta saakka olen kuullut erilaisia synnytyskokemuksia ja etenkin omien raskauksien aikana minua on peloteltu kaikenlaisilla kauhukertomuksilla. Oma synnytykseni oli melko pitkä ja vaikka koin sen aikana epätoivonkin hetkiä vannoen, että seuraava lapsi haetaan Kiinasta, kokemuksena se oli positiivinen ja upea. Pysyin aktiivisena toimijana ja etenimme joustavasti tilanteen mukaan. En pitänyt toiveistani liian tiukkaan kiinni, esimerkiksi puudutuksen tai ponnistusasennon suhteen. 

Ystäväni Sanna kysyi, miten kuvailisin synnytystä yhdellä sanalla. Vastaan kahdella sanalla: voimaannuttava ja eläimellinen. Ja entäpä se ponnistusvaihe? Sillähän kaikki pelottelevat ja makustelevat eniten. Eläimellistä menoa, sitä synnytys on alusta loppuun. Jännitin ponnistusvaihetta hirveästi, koska kaikki ovat aina sanoneet sen sattuvan ja tuntuvan siltä, kuin repeäisi päästä varpaisiin. Oli mahtavaa huomata, että se ei todellakaan ollut niin paha homma alkuunkaan. Kyllä: se sattuu. Kätilöni neuvo oli kultaakin kalliimpi: puske kivun läpi. Keskityin niin täysillä ponnistamiseen ja sen voimakkuuteen, että kipuaistimus muuttui ja tunsin oikeasti kulkevani sen läpi. Vauvan syntyessä en tuntenut varsinaisesti kipua, vain pistelevää tunnetta. Toki, tämä on jokaiselle henkilökohtainen aistimus. Jälkeisvaihe oli itselleni myös täysin kivuton. Jos nyt voisin valita: ponnistaisin mieluummin uudelleen reippaan tunnin, mikäli saisin puolet lyhyemmän avautumisvaiheen.

Näkymätön mies oli peloteltu ennakkoon moneen kertaan. Siksi halusin tietää myös hänen fiiliksensä heti synnytyksen lopussa.

”No, kaduttaako, että lähdit mukaan”? 

”NO EI TODELLAKAAN. Elämäni hienoin kokemus. Enkä mä tajua mitä kaikki oikee jupisee, et se on ihan kauheeta. Ei todellaka ollu yhtää nii paha ku mitä kaikki on antanu ymmärtää”. 

Jälkikäteen häneltä on monesti kysytty, mikä synnytyksen aikana oli kaikkein kamalinta.

”Varmaan se vaihe, kun Janika oli siel ammeessa ja ennen sitä puudutetta. Ku näkee, et nyt sattuu ihan helvetisti ja et voi mitenkää auttaa”. 

Minkälaisia vinkkejä antaisin sitten niille, joilla synnytys on vielä edessä? 

1. Valmistaudu etukäteen. Älä käsikirjoita: valmistaudu. Pidä mielesi avoimena ja uteliaana: et koskaan voi tietää ennalta, millainen sinun synnytyksesi tulee olemaan. Useimmiten kaikki menee hyvin. Kuitenkin, jos tiedät synnytyksen vaiheet, olet tutustunut erilaisiin kivunlievitysmenetelmiin ja omaan kehoosi, osaat tehdä juuri oikeat päätökset oikealla hetkellä. 

2. Epätoivo ja tunne, että et jaksa, ovat ohimeneviä. Sinä pystyt ja jaksat. Ihan varmasti. 

3. Älä pelkää: sinä selviät siitä. Sinä et repeä kainaloihin asti. Se sattuu, mutta lopussa kiitos seisoo. 



Tekisinkö sen uudestaan? -En ehkä tänään tai huomenna, mutta mikäli Ruususelle joskus mahdollisesti kaavaillaan pikkusiskoa tai -veljeä, häntä tuskin haetaan Kiinasta asti. Synnytys oli kuin olikin aika huikeaa. En tule koskaan unohtamaan sitä.
comments powered by Disqus