arki

Taas mennään, rahan takii

"Hei Janika, täällä soittaa Karma. Olisiko teillä hetki aikaa keskustella siitä, miltä töihinpaluu nyt tuntuu"? 

"Ei ei ei, nyt ei kuule pysty. Ahdistaa, pelottaa ja jännittää. Pärjääkö ne kotona varmasti. PÄRJÄÄNKÖ MINÄ. Näitä peruspohdintoja, kyls tiet". 

"Harmillista. Ihan sellainen ilmoitusluontoinen asia olisi tähän liittyen, että puhelimesi näyttö hajoaa ÄN YY TEE NYT. Kyllä, kuulit oikein. Juuri sopivasti vain muutamaa tuntia ennen kuin sinun pitäisi lähteä töihin ja jättää Ruusunen koko päiväksi kotiin isin kanssa. Mystinen kosteusvaurio ja näyttö pimeäksi POKS. Ei pysty selittää. Ei pal soitella et miten menee, kato. Tai selata ruokkiksella jotain FBkirppiksiä tai reetuta whatsupissa turhanaikaisia. Se touhu loppuu ny. HE HE. Eiks ollu hyvä". 

No ei ollut kyllä yhtään hyvä tämä. Eikä sekään, että vietettyään kaksi vuorokautta riisin seassa vitunaikainen Samsung ei elpynyt elävien kirjoihin enää niin, että kyseistä laitetta voisi yhä kutsua älypuhelimeksi. Näytöstä näkyy sen verran, että puhelimen soidessa siihen pystyy vastaamaan tai katsomaan kelloa. Kaksi päivää odoteltuani (ja taisteltuani puhelittomuudesta aiheutuvia viekkareita vastaan) haistatin luurille pitkät ja ostin uuden. KOSTEUDEN JA PÖLYNKESTÄVÄN. Niin ja on siinä parempi kamerakin, jos tästä nyt jotain positiivista pitää yrittää löytää. Joten kyllä, tällä hetkellä todellakin: taas mennään, rahan takii. 

Ensimmäinen viikko uutta arkea alkaa olla taputeltu. Ja edelleen koko perhe on yhtenä kappaleena.  Rikkinäinen puhelin toi oman lisämausteensa arki kakspistenollaan, mutta siitäkin huolimatta koen, että olemme selvinneet muutoksesta vallan mainiosti! Uskon, että rikkoutuneen puhelimen ansiosta poistuimme ehkä jokainen vielä askeleen enemmän pois mukavuusalueelta. Olisin toki voinut soitella tauolla työpaikalta kotiin, mutta huonona numeroiden ulkoa muistajana jouduin luottamaan siihen, että no news is good news. Eikä esimerkiksi näkymätön mies kyennyt soittamaan jokaisen hukkuneen lapasen tai villasukan takia minulle. Tai ainakin jaksan uskoa siihen, että kynnys soittaa tällaisen asian takia yksikkömme puhelimeen oli melkoisen korkea. Käytän tätä esimerkkinä siksi, koska uuden puhelimen saatuani toden totta tällainen keskustelu kadonneesta lapasesta kyllä käytiin loppuviikosta (voihan isimiehet).

"No nyt en kyllä pysty täältä röntgenkatseella kertomaan, että missä se lapanen mahtaisi olla. Katotko sängyn alta, varmaan putosi sinne eilen". 

Ensimmäisenä työpäivänäni prinsessa oli isän kanssa kotona. Seuraavana aamuna hoitajan paikalle hyppäsi mummi. Sitä seuraavana päivänä kummitätini Kirsi. Ja vaikka alku oli vuorojeni ja hoitajien osalta hyvin vaihteleva, prinsessa ei ollut moksiskaan! Kaikki oli sujunut minun poissaollessani hienosti. Vetäessäni takkia päälle hän huusi minulle vain "eippa" ja heilutti leikkiensä keskeltä. Menin äkkiä, etten olisi alkanut vetistellä. Pieni rohkea tyttöni. Niin iso ja reipas jo. Pärjää ilman äitiä. YYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYY. 

Muuttunut arki ei ole ainakaan vielä heijastunut millään lailla minun ja prinsessani väliseen suhteeseen, mistä olen todella onnellinen. Olen aina edellisenä iltana kertonut hänelle, mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Minne olen menossa, koska palaan ja kuka hänen kanssaan on sillä välin, kun olen poissa. En tiedä, onko tällä ollut minkään valtakunnan merkitystä asiaan tai ymmärtääkö prinsessa selvityksistäni mitään, mutta minusta itsestäni on tuntunut hyvältä selittää, minne olen menossa ilman häntä tai miksi mummi yhtäkkiä saapuu tänne keskellä viikkoa. 

Olen aina voinut luottaa näkymättömään mieheen ja läheisiimme hoitajina, mutta en kiellä, etteikö tämä uusi tilanne olisi silti pelottanut ja ahdistanut minua. Ettenkö olisi kerrannut äidilleni turvallisuusohjeita sormiruokailun osalta ja pelännyt töissä vähän väliä, että milloin yksikön puhelin soi, koska kotona on tapahtunut jotain. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö luottaisi muihin kuin itseeni. Uskon, että tämäkin on vain yksi niistä tunteista, joiden kanssa jokaisen vanhemman on opittava tasapainottelemaan. On uskallettava löysätä napanuoraa, opittava luottamaan muihin ja siihen, että elämä kantaa. Sitä ihan pientäkin. On ollut helpottavaa huomata, että viikonloppua kohden pelko on alkanut helpottaa ja luottamus kasvaa. Kaikki menee ihan hyvin. 

Vapaapäivät ovat myös muuttaneet merkitystään. Ennen minulla oli vapaapäivinäni tapana nukkua myöhään, sitten ehkä siivota ja vetelehtiä, tekemättä yhtään mitään. Saatoin lähteä kaupungille tai leffaan. Ehkä tapasin ystäviä, ehkä en. Tai sitten lähdin urheilemaan. Ja viimeisimmät vuodet ennen Ruususta suhasimme vapaideni mukaan miehen kanssa Harjavalta-Tampere väliä. Nyt vapaapäiväni täyttyvät Ruususen mukanaan tuomista askareista, leikeistä ja touhuista. Hyvin tavallisista asioista. Minusta tuntuu siitä huolimatta siltä kuin olisin vasta hänen syntymänsä myötä ymmärtänyt, miten paljoin päivän aikana on mahdollista saada aikaan, jos herää 06-07. Ja miten onni löytyykin arjesta, eikä ainoastaan elämyksistä.

Enää vapaapäivänä ei nukuta puoleen päivään, eikä katsella tuntitolkulla sarjoja Netflixistä. Päivä alkaa 06-07 ja täyttyy jälleen kaikesta siitä, mitä olen vuoden hänen kanssaan kotona opetellut. Arjesta, missä asetan jonkun muun tarpeet omieni edelle, toivoen hänelle vain kaikkea hyvää. Sillä erotuksella, että nyt osaan arvostaa aivan eri tavalla tuota kokonaista päivää hänen kanssaan. Vapaapäivänäni en enää ajattele, mitä kaikkea kivaa minä tekisin. Minusta on tullut me. Ja nyt, kun työt haukkaavat leijonanosan hänen kanssaan vietetystä ajasta, minusta tuntuu ihanalta, että hän saa äidin vapaapäivänä päättää, mitä kaikkea kivaa ME tekisimme. 

comments powered by Disqus