vauva

Taitava tyttö, tää prinsessa Ruusunen

Oletko koskaan kokeillut viettää useita kuukausia elämästäsi selällä maaten? Kuulostaa melkoisen hankalalta ja pitkäveteiseltä, eikö vain? -Sitä se on. Voin kertoa. Been there, done that. Ensimmäiset kuukaudet minä siedin sitä, mutta mitä enemmän tämä, mitä ne kutsuvat maailmaksi, alkoi avautua minulle, sitä enemmän minua alkoi tympiä selällään makoilu. Toisinaan minut kyllä laitettiin vatsalleen ja hiljalleen minun niskani vahvistui niin, että jaksoin kannatella päätäni oikein hienosti. Silloin minä huomasin, miten mukavaa vatsallaan makoilu olikaan. Kovasti koitin tämän kertoa myös äidille ja isälle, mutta siitäkin huolimatta minut laskettiin lähes poikkeuksetta selälleen leikkimatolle. Nyt saa riittää tätä lajia, minä päätin eräänä päivänä. Katselin sivusilmällä lattialla vieressäni makaavaa karvakasaa, joka ruoan toivossa kieriskeli, minkä kerkesi. Noin sen on tapahduttava. Ei se voi olla kovin vaikeaa. Huomenna minä kokeilen.

Huomasin heti ensiyrittämältä olleeni väärässä. Olihan se vaikeaa. Se oli niin saakelin vaikeaa. Vastahan minä olin löytänyt kädet ja polvet. Nyt piti vielä löytää loputkin jaloista. Ennen siitä ei tulisi yhtään mitään, sen verran minäkin ymmärsin, vaikka kaikkea en vielä ymmärräkään. Ja ne varpaat! Sitten kun minä löysin ne, minä vallan hetkeksi unohdin alkuperäisen päämäräni. Niin mielenkiintoiset ne olivat. Mutta se ei riittänyt. Äkkiä minä hoksasin, että tarvittiin lisää lihaksia. Monta päivää minä treenasin vatsalihaksia. Vedin jalat koukkuun rinnan päälle yhä uudelleen ja uudelleen. Keinuttelin puolelta toiselle ja maistelin, kummalta puolelta olisi parempi yrittää. Aika pian äiti ja isä huomasivat, mitä minä yritin ihan hiljaa itsekseni harjoitella. 

"Voi kulta ei sulla ole mikään kiire vielä", äiti sanoi. 

"Makaa ite ensin viikkokausia selälläs ja tu sit sanomaan, että ei sul o mikää kiire", minä vastasin. 

"Mitä sä juttelet äidille, äidin pieni vauva". 

"Ei hyvää päivää nainen, jos et aio auttaa: OLE EDES HILJAA". 

Iskä sentään ymmärsi auttaa minua aina vaikeassa paikkaa ja niin minä sain sen, mitä halusin: PÄÄSIN VATSALLENI. Ah autuutta, miten erilaiselta kaikki näyttikään. Äidin piti sekin riemu pilata ennen pitkää. 

"Ei iskä voi  sua joka kerta auttaa. Kyl sun pitää ihan itekki joskus opetella. Ei oo rakas mikään kiire, yritä uudelleen vaan. Rakas, sä et voi samaan aikaan laittaa tavaroita suuhun ja yrittää kääntyä niiden kanssa. Ei se vaan onnistu sillä tavalla. Pitää valita toinen, molempia ei voi tehdä samaan aikaan". 

Ja minä yritin ja yritin. Ja yritin. Ei pääse. Saakeli, kun ei pääse. Minä harjoittelin jopa unissani, kunnes hoksasin, että väsyneenä ei kyllä jaksa senkään vertaa. Voi että minua sieppasi se, kun olin juuri onnistumassa ja sitten jotain meni vikaan. Kops vaan ja minä löin pääni. Ei se oikeastaan sattunut, mutta harmitti vaan niin vietävästi. Se oli niin lähellä ja silti niin kaukana. Onneksi äiti puhalsi ja lohdutti. Otti syliin ja hetki touhuttiin jotain ihan muuta.

"Ei haittaa, kyllä sää ihan kohta pääset. Se on niin pienestä kiinni rakas. Sä osaat jo kaikki asiat, mitä se vaatii. Nyt vaan mietit, missä järjestyksessä se pitää tehdä, että pääsee. Hienosti menee, eiku uudestaan vaan". 

Sitten, muutamia viikkoja sitten, se tapahtui ihan vahingossa. Äiti teki vaippakakkua ja minä reenasin siinä vieressä matolla. Ihan hetkeksi äiti käänsi päänsä ja silloin minä ajattelin: syteen tai saveen, mutta nyt mennään. Ny lähtee. Vedin jalat koukkuun ja käänsin itseäni samalla vauhdikkaasti mutkalle. Ponnistin vauhtia lujaa, mutta en liian lujaa. Muuten se ei onnistuisi. Samalla vedin kädet oikeaan asentoon ja nostin päätä ylös. HUPS VAIN ja minä olin vatsallani! MINÄ TEIN SEN. IHAN ITSE: ILMAN APUA. Äiti käänsi päänsä ja häneltä putosi melkein leuka lattiaan. 

"SÄÄ PÄÄSIT! AI MITEN HIENOSTI SÄÄ PÄÄSIT RAKAS! TAITAVA TYTTÖ! MITEN SÄÄ SEN TEIT, MITEN SÄÄ SEN TEIT! NÄYTÄ ÄIDILLE, NÄYTÄ NÄYTÄ NÄYTÄ". 

No, se kaikki tapahtui jotenkin niin äkkiä, että pariksi päiväksi minä ihan kokonaan unohdin, miten minä sen tein. Sitten hiljalleen, usein sängyssä harjoitellessa, minä taas pääsin. Nyt minä olen päässyt jo aika kauan, ihan ilman apua. Oikeastaan, nyt kun tarkemmin ajattelee, ei se edes niin kovin vaikeaa ole. Pitää vain muistaa tehdä kaikki oikeassa järjestyksessä. Vauhdikkaasti, mutta ei liian vauhdikkaasti. Ja ne kädet. Ne yrittävät aina olla tiellä. Niiden kanssa saa edelleen olla tarkkana. Ja joka kerta, kun minä käännyn: äiti ja iskä menee ihan pähkinöiksi. Tai oikeastaan kaikki, jotka sen sattuvat näkemään. Silloin minä hymyilen niin valloittavasti kuin osaan. Nähkääs, minusta tuntuu mukavalta, kun minua kehutaan ja kannustetaan. 

Luulisi, että sitä viimein onnistuttuaan olisi tyytyväinen. Vaan ei. Tällaista kai on olla ihminen. Minä haluan lisää, lisää, lisää. Nyt, kun pääsen vatsalleni, minä näen ihan kaiken. Ja voi sentään, miten minä haluaisinkaan päästä koskettamaan kaikkea, minkä minä näen. Mutta arvatkaapa vaan: EN PÄÄSE. Olen yrittänyt jo, monta kertaa. Äiti sanoo, että se vie aikaa aivan kuin tämä kääntyminenkin. Hän kyllä kehuu minua kovasti, kun yritän. Hän nauraa kavereilleen, että meillä on täällä kotona ihan ikioma norppalive, kun minä yritän päästä liikkumaan. Hekohekohehh heh he, onpa hauskaa äiti. Hän sanoo, että pitää jaksaa harjoitella, että kukaan muu ei sitä voi tehdä minun puolestani. Että vaikka iskä auttoi kääntymään, niin tässä asiassa iskä ei voi auttaa. Miten niin ei voi? Ja miksi pitää harjoitella, kun MINÄ HALUAN PÄÄSTÄ HETI. HETI, YMMÄRRÄTTEKÖ. Ja niin minä vielä pääsenkin, odottakaapa vain. Vielä hymy hyytyy ja loppuu se kettuilu, kun minä pistän paikat uuteen uskoon. 

Voi sisko tahtoisin jäädä: mutta moottoritie on kuuma. Kaupunkien valot mulle huutaa.

comments powered by Disqus