odotus

TB: "pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne".

Jossain masun esiin pompsahtamisen, pahoinvoinnin äkillisen loppumisen ja peruuntuneen lääkäriajan välimaastossa hän saapui. Ei mitenkään salakavalasti, hiljaa hiipien, saati lämpimästi vanhaa tuttavaa syleillen. Vaan äänekkäästi rementäen. Kutsumaton vieraani. Minun onnenjuhlaani kuokkimaan. Hän repi rintakehäni auki siitä, mistä luulin jo haavan umpeutuneen, ja potkaisi Onnen pois paikaltaan. Minä katselin hiljaa, miten Onni valahti luovuttaneena kasaan ja kiipesi kyynel silmässään tikkaan askelma kerrallaan, takaisin alitajuntaan. Sinne, mistä se pääsisi pakenemaan vain, jos tämä ei toivottu vieraamme sattuisi katsomaan muualle. Mutta hän. Hän oli kaikissa voimissaan. Esitteli minulle kaikkia uusia aseita, joita oli onnistunut mieleni sopukoista muutamassa vuodessa kaivelemaan. Enkä minä pystynyt katsomaan häneen. Vaan hammasta purren käänsin katseeni sivuun. ”Ole kiltti ja mene pois”, minä sopersin. Vaikka tiesin, että hän ei minua kuunnellut. Järki seurasi tilannetta hiljaa ja mietteliäänä. Kuin pohtien, miten helvetissä tuo kusipää löysi tiensä tänne vielä uudelleen. Mehän olimme jo voittaneet. Emmekö olleetkin? 

Kuvittelin pitkään, että pääsisin tässäkin odotuksessa kurkistamaan hiukan ennakkoon. Ennen sitä tuomioultraa, missä kaikki menee kuitenkin päin prinkkalaa. Haaveilin, että saisin tälläkin kertaa jo ajoissa nähdä, missä mennään. Että jos jotain olisi, niin sen käsitteleminen olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. Ja tähän oljenkorteen minä ripustauduin. Kunnes löysin itseni istumasta neuvolan tyhjästä odotusaulasta. Todetakseni, ettei mitään lääkäriaikaa oltu koskaan onnistuneesti varattukaan. Eikä uutta saatu kesälomien takia järjestymäänkään ennen varsinaista ultraa. En saisikaan mahdollisuutta purkaa pelkojani lääkärin kanssa. Tai tietää etukäteen, miten asiat olivat tai eivät olisi. Kihisin kiukusta ja pettymyksestä. Eikä itkukaan jäänyt kauas, minkä pelästynyt kesäharjoittelijakin laittoi merkille. Enkä kotiin marssiessani tullut huomanneeksi vanhaa tuttavaa, joka oli huomannut tilaisuutensa koittaneen. Hän käveli pienen matkan päässä perässäni. Puikahti ovenraosta sisään, piiloutuen sängyn alle. Odottaen oikeaa hetkeä iskeä. Ja niihin aikoihin, minun otteeni alkoi herpaantua. 

Kun ultraan oli enää muutama viikko aikaa, aloin nähdä unia Varpusta ja siitä keväästä. Keväästä, jonka tapahtumien kanssa kuvittelin jo päässeeni sinuiksi. -”Niin, ajattelepa”, Pelko kuiskasi minulle heti herättyäni. ”Se kaikki VOI tapahtua uudelleen”. 

-Se on äärimmäisen epätodennäköistä, Järki torppasi toiseen korvaani. -”MUTTA MAHDOLLISTA SILTI”, Pelko hekotteli itsevarmana. Ja esitteli minulle muistojeni arkistoista istukkanäytteen ottamiseen tarkoitettua neulaa. ”Ai ai ai ai, tääki teki kipeää, muistatkos. Ja ihan turhaan”. Ja mitä pidemmälle sorruin hänen kanssaan muistojen laatikkoa kaivelemaan, sitä hiljaisemmaksi Järki muuttui. Vielä kiivetessään tikkaita sinne jonnekin Onnen naapuriin, hän katsoi minuun anoen. Yritti vedota viimeisen kerran, että antaisin hänen jälleen taistella Pelkoa vastaan. Mutta Pelko oli vahva. Vahvempi kuin koskaan. Ja minä tiesin, etten saisi häntä enää pysähtymään. En yksin. Mutta sen sijaan, että olisin sanonut sen ääneen, minä olin hiljaa. Ja annoin hänen jatkaa.

Kaikki hiljaiset hetket, jotka eivät täyttyneet työstä, perheen kanssa hääräilemisestä tai kotitöistä, hän käytti tehokkaasti hyödykseen. Kuiskutteli korvaani, miten tämäkin vauva menetettäisiin. Miten näkymätön mieskin tulisi hajoamaan sirpaleiksi kohdatessaan jälleen ultrassa lohduttoman näyn. Ja sitten minun tulisi kannatella itseni lisäksi hänetkin. Miten Ruususelle pitäisi selittää, ettei äidin mahassa enää mitään vauvaa olisikaan. Työnantajalle pitäisi ilmoittaa, ettei mitään äitiyslomaa tulekaan. Läheisille ja kavereille. Kaikille, joille olin asiasta ennen hänen saapumistaan jo mennyt lörpöttelemään. -"Typerä nainen. Mitäpä JOS ei tulekaan mitään vauvaa? Ahneel on paskanen loppu ja SINÄ olet ahne. Annoit miehen puhua ympäri tähän hullutukseen. Sinä sait jo hyvän raskauden, terveen vauvan. Ole tyytyväinen siihen, mitä saat, hän sanoi minulle. Ja luennoi lisää aiheesta kuolleen vauvan synnyttäminen. ”Taas, taas, taas. Se KAIKKI tapahtuu taas”, hän lauloi minulle.

Ja minä kuuntelin häntä. Uskoen joka sanan. Ja käperryin hänen kanssaan ihastelemaan kaikkia niitä skenaarioita, joita hän muistojeni kautta osasi maalata eteeni. Saatuaan täyden huomioni itselleen, hän hymyili voitonriemuisesti. ”Ja tiedätkös. Sitten. Sitten, kun se tapahtuu taas. Tällä kertaa. Sä et selviä siitä”.

Miksi Varpun odotusaika kaikkine kokemuksineen, tunteineen ja muistoineen palasi tässä odotuksessa niin kristallin kirkkaana mieleeni? Paljon voimakkaampana kuin kertaakaan Ruususen odotuksen aikana. Miten vain yksi peruuntunut lääkärikäynti sai viikkoja luottavaisena pysyneen mieleni järkkymään, päästäen Pelon holtittomana valloilleen? Ja miksi nyt, en enää päässytkään tasapainoon, vaan putosin kokonaan. Miksi en osannutkaan käsitellä niitä tunteita ja pelkotiloja samalla vahvuudella kuin aikaisemmin? Miksi en kertonut kenellekään, vaan sen sijaan käperryin itseeni ja annoin hänen jyrätä Järjen ja Onnen yli? 

"Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne". -No saatana. Miksi minusta sitten tällä kertaa tuntui siltä, että tästä minä en nimenomaan SELVIÄ.