arki

TERVEISIÄ YLÄKÄYRÄLTÄ


Vapaapäivästä huolimatta kello soitti tänään jo aikaisin, sillä kahdeksalta oli aika varattuna neuvolaan. Näkymätön mies tuli mukaan myös, sillä tarkoituksena oli laittaa isyysasiat kuntoon. Vaan kuinkas sitten kävikään: oma neuvolatätimme oli sairastunut ja meidät ottikin vastaan häntä tuuraava kätilöopiskelija. Isyysasiat siirtyisivät siis seuraavaan kertaan. Se hetki, kun näkymätön mies tajuaa heränneensä turhaan ahdistavalle neuvolakäynnille, vieläpä ventovieraan ihmisen juttusille. Olisinpa tajunnut ottaa kuvan. 

Tämän päivän jälkeen en voi olla kuin kiitollinen siitä, että minulla on ollut sama hoitaja neuvolassa alusta asti. Älkää käsittäkö väärin! Kätilöopiskelija oli oikein mukava ja osasi asiansa hienosti. Huomasin vain heti, että minun vain on hyvin vaikea keskustella näin henkilökohtaisista asioista täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Etenkin nyt, kun neuvolakäyntejä alkaa olla takana jo useita ja olemme tulleet oman hoitajani kanssa niin sanotusti tutuiksi. Ei tarvitse aina kaikkea kertoa alusta alkaen ja on jotenkin helpompi avautua niistä vaikeistakin asioista. Minun on ylipäätään vaikea kertoa ääneen huolista ja murheista. Voin laskea ne ihmiset yhden käden sormilla, joille kykenen spontaanisti avautumaan, jos mieltä painaa jokin. En halua huolestuttaa tai rasittaa. Kyllä tässä pärjäillään. Tämä piirre ärsyttää itseäni ihan älyttömän paljon. Ei aina tarvitsisi olla niin vahva ja rohkea. Kyllä minäkin voisin pyytää joskus apua ja kertoa, jos vähän pelottaa. Kyllä saa pelottaa, ahdistaa ja olla väsynyt. Mutta ei, jos joku ”tuntematon” kysyy niin minähän olen terveyden, jaksamisen ja hyvinvoinnin perikuva. Yhtään ei jännitä tai pelota. Ei satu mihinkään. Hyvin saan nukuttua. Hullujako puhut. Haluan olla reipas. MIKSI? Siihen mietin vastausta usein itsekin. Tunnistan perineeni tämän edesmenneeltä mummultani, hän oli nimittäin aivan samanlainen. Pitää olla reipas ja rohkea, heikkoutta ei saa näyttää muille. Vaikka olisi ollut pää kainalossa ja kaikki asiat päin prinkkalaa, hän ei olisi koskaan myöntänyt ääneen, että nyt on vähän paha olla. Muistan ikuisesti, kuinka kerran siskomme kanssa pakotimme hänet lääkäriin ja myöhemmin mentiinkin sairaalaan piipaa-autolla. Silloin hän sanoi minulle ensimmäistä kertaa, että pelottaa. Kenellekään muulle hän ei sitä kai olisi myöntänytkään kuin minulle tai siskolleni. ”Alles gut, ei tartte auttaa. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”. Puolensa ja puolensa tässäkin luonteenpiirteessä.

Eksyin hieman aiheesta, yllättäen. Neuvolakäynti oli siis kuitenkin ihan fine. Näkymätön mies tyytyi osaansa ja istui kiltisti puoli tuntia tutkimuksia seuraillen. Kätilöneiti yritti häntäkin osallistuttaa keskusteluun, mutta arvaattekin varmaan, että hän ei saanut yrityksilleen kovin suurta vastakaikua. Jos minun on vaikea puhua näistä raskausasioista vieraalle, voitte vain kuvitella, kuinka hankalaa se on näkymättömälle miehelle. Kyllä hän sentään pari kertaa NAURAHTI ja hymähteli. Ajatelkaa, NAURAHTI. Peli ei ole siis täysin menetetty, ehkä hänkin lämpenee vielä hoitohenkilökunnalle. 


Neuvolakorttiin merkittiin seuraavaa: 


Verenpaine 112/63

Painon muutos/viikko +105g

U-prot. ja U-gluk. puhdas.

Turvotus, niente

Sikiön liikkeet ja sydämen syke +135, ++

Kohdunpohjan korkeus ja lapsiveden määrä 30, normaali

Sikiön tarjonta, RT
”Tää on kyllä veikee pallo tää sun maha. Hirveen pinkee. Aika vaikea sen takia kokeilla, että missä mikäkin raaja menee. Tuolla on pää ja mä veikkaisin, että tossa on pylly. Hyvin hän heti liikuskelee, kun vähän kokeillaan.  Oikein sievä maha sulla kyllä”.

Hemoglobiini, ei mittausta
”Hb ollut kyllä niin hyvä viimeks, että ei sitä nyt varmaan tarvii mitata”. 

Vaikka kätilöneiti kehui painon kehitystä jälleen hyväksi, itseäni se jäi hieman mietityttämään. Painonnousu on tähän asti ollut niin ”runsasta”/vko, etenkin edellisillä kerroilla, että nyt tuo 105g/vkossa tuntui ihan mitättömältä. No etkai sää nyt joka viikko voikka jotai kiloo lihoo, muutenha sä olisit jättiläine sit lopussa, totesi näkymätön mies. Okei. Soitin silti tukipuhelun heti äidille, että mitä mieltä hän on asiasta, koska mitä näkymätön mies muka näistä asioista tietää. ”Pääasia, että sitä painoa tulee. Se vauva siellä kasvaa, etkä sinä”. Niin. Aina se ilmeinen asia pitää kuulla jonkun toisen suusta.



Tuskinpa on aihetta huoleen, ainakaan jos sf-mittaa on uskominen. Yläkäyrällä jatketaan siis edelleen. On ollut hauska vertailla omaa odotusta äitini odotukseen minusta. Neuvolakortti tuolta ajalta on nimittäin edelleen tallella. Sf-mitta on mennyt äidin odotuksessa ja omassa odotuksessani lähes samalla käyrällä. Myös kuvia verrattaessa masut ovat lähes identtiset. Onkohan neitimme siis tulossa minuun kokonsa puolesta. O-ou. Ette nimittäin usko, mutta en todellakaan ollut syntyessäni mikään hento keijukainen, vaan reippaasti yliaikainen ja yli neljäkiloinen mörssäri. Näkymätön mies taas on saapunut tyylilleen uskollisesti ajallaan ja ollut hyvin pikkuinen vauva, alle kolmikiloinen. Jos voisin kuiskata ilmoille pienen toiveen, toivoisin neitimme asettuvan johonkin välimaastoon tässä asiassa. 



Omaan silmääni masu ei näytä niin isolta kuin mitä se sitten ilmeisesti todellisuudessa on. Olen kai sokaistunut sille, kun sitä joka päivä tässä tuijottelen kuitenkin. En kiinnitä siihen arjen tekemisessä juuri minkäänlaista huomiota. Siinä se vaan keikkuu menossa mukana. Tätä kuvastaa hyvin se, että kävimme eilen hakemassa postista turvakaukalon ja Isofixin (JEP, älyttömän nopeaa toimintaa!). Pyörittelin epäuskoisena silmiäni, kun ärrän myyjä kysyi, saanko toisen paketin kannettua. Ei mu hauiksis mitää vikaa o, vaik maha iso onki, naureskelin hänelle. 



Isofixin jätimme auton takakonttiin odottamaan asennushetkeä, mutta turvakaukaloa oli pakko päästä heti tarkastelemaan lähemmin. On todettava, että tuli tehtyä hyvä ostopäätös. Kaukalo on älyttömän kevyt ja pikaisella silmäyksellä katsottuna näyttää siltä, että idioottikin osaa sitä käyttää. Myös ulkoisesti se miellyttää omaa silmääni ja materiaalit tuntuvat mukavilta. Makoilisin siinä mieluusti itsekin, jos vain mahtuisin. Von Pippelson ja Pappelson tosin olivat asiasta eri mieltä. Kävivät haistamassa ja totesivat: mitä ryönää tää nyt on. En tykkää. Vie pois. Saa nähdä, mitä sanovat sitten, kun haemme perjantaina vaunut kotiin. Myös Jollyroomista tekemäni tilaus on matkalla. Ja tuli sitä tehtyä yksi toinenkin heräteostos, Black Fridayna tietty. Se saapuu tänään äitini mukana kotiin, sillä hän kävi noutamassa sen puolestani jo tiistaina. Ihan vähän on kuumotellut tässä pari päivää odottaa, että saan sen käsiini. Uskon, että siitä tulee olemaan suuri ilo niin minulle itselleni kuin teille blogin lukijoillekin, ihan vain visuaalisesta näkökulmasta katsottuna. Joko arvaatte, mihin on tullut investoitua?
comments powered by Disqus