aktiivinen synnytys

THE SYNNYTYSKERTOMUS osa 2


Mihin me jäimmekään? -Ah niin, siihen neljään senttiin. Unta nolla tuntia, supistuksia takana miljuuna. Sen näkee naamasta, hahha. Hold your horses. Take it away Ernie it's going to be a bumpy ride. 

Kuten osa 1:n (TÄSSÄ) lopussa totesin, tämän jälkeen ajantaju on hieman hämärtynyt ja tapahtumat menevät sekaisin päässäni. TENS siirtyi nopeasti nelosboostille ja keskityin pelkästään supistuksiin. Ensimmäisen kahden tunnin aikana otin supistukset vastaan pääsääntöisesti jumppapallon päällä pomputellen, TENSsin hoitaessa kivunlievityksen virkaa. Saimme olla hyvin pitkälti kahden näkymättömän miehen kanssa, kätilön käydessä vähän väliä vain tsekkaamassa, miten jakselen. En kokenut tässä vaiheessa hänen läsnäoloaan pakolliseksi. Pikemminkin rentouduin paremmin, kun saimme olla vain ”oman porukan kesken”. En myöskään enää stressannut vauvan voinnista jatkuvasti, sillä käyrillä ollessa pääsin vähän väliä näkemään, että hänellä on kaikki hyvin. Luojan kiitos olin pakannut mukaan niitä valmissmoothieita ja trippejä. En nimittäin pystynyt syömään supistusten välissä mitään kunnollista, joten vetelin niitä naamaan aina, kun tuntui siltä, että virta loppuu koneesta kesken. Kaksi tuntia edettiin näin. Olin ihan varma, että synnytys etenee hienosti. Sisätutkimus kertoi toisin: olin avautunut kahdessa tunnissa YHDEN SENTIN.

”Ei jumalauta saatana”, totesin ääneen näkymättömälle miehelle. 

”Haluaisitko kokeilla ammetta jossain vaiheessa”, kätilö kysyi. 

”Kyl mä haluisin, mut mä vaan mietin ku toi TENS pitää sit ottaa pois, että mahtaako se sit enää auttaa siihen kipuun ku mä tuun ammeesta pois. Mä en oo ihan varma et uskallanko mä hylätä sitä ku se on ollu mun erittäin hyvä ystävä jo niin monta tuntia”.

”No, mietit sitä tässä hetken niin mä tuun kysymään kohta uudelleen. Se on kuitenkin vapaana ja pääset sinne pariksikin tunniksi, jos vaan haluut. Monet kyllä kokee, et siitä on apua. Isä vois varmaan kans tässä välissä käydä syömässä jossain, jos vaan tuntuu siltä. Kyllä meillä tässä vielä aikaa menee ennen kuin isälle koittaa isompi rooli”. 

Näkymätön mies katsoo minua kysyvästi. ”Kyllä sä voit mennä, ei mul o täällä mitää hätää”. Hän poistui paikalta ja kertoi palatessaan käyneensä Kespalla kahvilla ja jollain ”väsyneellä wrapilla”. Sillä välin olin jatkanut kuten ennenkin, joskin nyt supistukset olivat niin kovia, että otin myös matalan aaaAAAaaaaAA- äänen mukaan hengityssessiooni, että pystyin paremmin keskittymään. Näkymätöntä miestä tämä nauratti, kunnes annoin hieman pahaa silmää. Kyllä hiljeni mies.

Avautuminen eteni tyylilleen uskollisesti: kuolettavan hitaasti. Olin kuusi senttiä auki. Välissä otettiin käyrää. En pystynyt olemaan käyrillä makuuasennossa, vaan pomputtelin sen aikana jumppapallon päällä. Tämä oli hieman haasteellista, sillä anturit meinasivat valahdella jatkuvasti karkuun. Makuuasento olisi kuitenkin ollut kuolemaksi. Kuulemma kahden aikaan (miehen mukaan) kätilö tuli jälleen kysymään ammeesta. TENSsin teho oli jo vitosella ja ajattelin, että ei se ota jos ei anna. Kokeillaan. Arvasin heti, kun kätilö alkoi puhua veden haljusta lämpötilasta, että tässä tulisi ensimmäinen en tykkää -kohta. Käyn aina niin tulikuumassa suihkussa, että koko kämppä höyryää. ”Kusihaalee” vesi ammeessa ei siis todellakaan tuntunut minulle miellyttävältä vaihtoehdolta. Päätin siitä huolimatta kokeilla. Vesi tuntui mukavalta ja tuntui pidentävän supistusten väliä mukavasti. Sain niiden välissä hyvin huilattua, nojaamalla ammeen reunaa vasten. Kuitenkin supistuksen tullessa erityisesti sen huippu oli järkyttävän kova. Kiitin mielessäni TENSsiä olemassaolostaan. En olisi ikinä selvinnyt tänne asti ilman sitä, mikäli supistukset tuntuivat todella näin kovilta ilman mitään lievitystä. Kaksi tuntia kärvistelin ammeessa. Otin supistuksia vastaan mitä kummallisimmissa asennoissa. Näistä paras oli leveä kyykkyasento, missä samalla roikuin ammeen yläpuolella kulkevasta tangosta. Välillä suihkuttelin kuumempaa vettä masulle tai selkään. Ei mainittavaa vaikutusta. Kaksi tuntia lilluttelua oli todellakin riittävästi. Kuvittelin, että nyt oltaisiin jo varmasti loppusuoralla. Ja paskat.

”Mä sanoisin, että tää on noin seitsemän ja puol senttiä. Vasenta reunaa on enemmän kuin oikeaa. Vauvan pää on kyllä täällä jo tosi hienosti valmiina, että kyllä hän täältä sitten tulee kun vaan saadaan baana auki”. 

Juttelimme hetken tuosta ”reunatilanteesta”. Kätilö arveli, että jatkuva vasemalla kyljellä nukkuminen ja vauvan aikainen asettuminen lähtökuoppiinsa olisi saattanut aiheuttaa tällaisen ”toispuoleisuuden”. Hän kehoitti minua makoilemaan mahdollisuuksien mukaan oikealla kyljellä, josko se nopeuttaisi tilannetta. Tiedä siitä sitten, mutta sitkeästi tuo vasen reuna pysytteli tien tukkeena. TENSsin teho oli vitosella. Kätilö ehdotti ilokaasua ja torppasin sen heti pahoinvoinnin pelossa. Käyrillä oleilu alkoi olla melkoista tuskaa, koska en päässyt liikkumaan supistuksen tullessa. Kätilö ehdotti ilokaasua uudelleen ja päätin kuin päätinkin kokeilla. Otin maskista muutamia kertoja henkäisyjä ja totesin: en tykkää. Tuli ainoastaan huono ja tokkurainen olo, kipuun kaasu ei auttanut lainkaan. Hän ehdotti myös vatsalle aquarakkuloita, mutta pelkkä ajatus niiden laittamisesta tuntui niin kivuliaalta sessiolta, että en halunnut edes kokeilla. Antaa olla perkele. Hengittelin maskista pelkkää happea supistusten tullessa, koska se tuntui sitä kautta helpommalta. Katselin supistuskäyrää ja aina kun näin supistuksen alkavan, keskityin tuijottamaan nousevaa käyrää ja kuvittelin, että kiipeän isoa ylämäkeä ylös. Vielä vielä vielä vielä vielä vielä vielä vielä vielä vielä ja nyt alas alas alas alas alas alas alas. Supistuskipu tuntui lamaannuttavalta. Jumppapallon, TENSsin, hengittelyn ja matalan aaaaAAAAaaaaaaaa -ulinan voimalla selviän niistä yksi kerrallaan. Näkymätön mies katseli minua voimattomana. 

”Jos toinen laps halutaa viel joskus ni voin kertoo et vittu se muute haetaa Kiinasta”, naurahdan hänelle.

Aloin vaipua epätoivoon ja mietin, miten pitkään kestäisin tätä kipua. Kätilö toi vatsalleni lämpöpussin, mutta en kokenut siitä olevan suurta apua. Enemmän se oli tiellä. Sängylle se jäi suurimmaksi osaksi aikaa. Tunnin käyrillä olo oli liikaa. Kohdunsuun tilanne tuntui myös jämähtäneen paikoilleen. Pelkäsin, että eteneminen tyssää, koska oma jaksamiseni alkoi olla melko huono. Kätilön tullessa halusin keskustella kivunlievityksestä uudelleen.

”Jos tää avautuminen on näin hidasta ni mä en tiedä kuin kauan mä enää jaksan ottaa näit supistuksii vastaan pelkän TENSsin kanssa kun se ei selkeesti enää auta samalla tavalla”.

”Juu ja muista, että sä oot jaksanu jo tosi hienosti. Ei se, että sä päädyt ottamaan jonkun puudutteen tee tästä yhtään huonompaa synnytystä. Vauvan vointi on tosi hyvä, että sen puolesta voidaan jatkaa vielä ihan hyvin näin. Ihmisestä usein näkee, että miten se kestää supistuksia ja kannattaako joku puudute vai ei. Susta näkee, että sä kyllä jaksat hienosti. Nyt ollaan jo niin pitkällä, että se supistuskipu ei enää tästä korkeammaksi kiipeä, että sen puolesta puudute ei ole välttämätön”.

”Mä alan vaan olla niin väsyny ku en oo nukkunu enkä syöny kunnolla moneen tuntiin, niin mua pelottaa et jos mä nyt kärvistelen sinne kymmeneen senttiin vielä monta tuntia ni en sit jaksa enää ponnistaa ku oon ihan loppu”. 

Juttelemme hetken puudutuksista. Kätilö kertoo epiduraalin ja spinaalin erosta, sekä niiden vaikutusten plussista ja miinuksista. Sitten hän ottaa puheeksi kohdunkaulan puudutteen. Hän kertoo, että mikään näistä ei tule viemään ponnistusvaiheessa kipua täysin pois, joten sen puolesta ei ole merkitystä, että mihin vaihtoehtoon päädytään, eikä yhden valitseminen sulje muita pois. Hän muistuttaa myös, että puudutteet vaikuttavat myös ponnistusasentoon ja mahdollisesti koko loppusynnytyksen kulkuun.

”Muista, että tää on sun synnytys. Vauvalla ei ole mitään hätää ja sä oot pärjänny mielettömän hienosti”. 

Hän kannustaa minua jälleen tekemään päätöksen itse. Kuulostelen hetken vointiani ja totean, että en jaksa enää. Minun on pakko saada hengähtää. Päädyn ottamaan kohdunkaulapuudutteen. Lääkäri saapuu suorittamaan toimenpidettä ja kehuu minua sitkeäksi sissiksi. Puudutteen laittaminen kirpaisee hieman, mutta ajattelen, että hehhe pahempaa on varmasti vielä luvassa. Puudutteen laittaminen aiheuttaa väistämättä myös kalvojen puhkaisun, koska vauvalle on laitettava pinni päähän sydänäänien seuraamiseksi.

”Oikein kirkas ja hyvän värinen lapsivesi”, lääkäri toteaa vesien holahtaessa astiaan. 

Helpotus valtaa mieleni. Olin alitajuisesti koko ajan pelännyt, että vauvalle tulee pitkittyneen synnytyksen takia hätä. Pelkoni on turha, kalvojen puhkaisusta huolimatta hänellä on edelleen kaikki hyvin. Lääkäri toivottaa tsemppiä loppurutistukseen ja poistuu. Hetken ihmettelemme kätilön kanssa, miksi vauvan sydänäänet eivät piirry käyrille. Vaihdamme pinnin sekä kaikki vermeet kertaalleen. Ei mitään. Sitten hoksaamme, että TENS häiritsee anturin toimintaa. Joudun luopumaan parhaasta ystävästäni. Tämä ei haittaa, sillä puudute vaikuttaa loistavasti. Tunnen supistuksen, mutta en kipua. Kätilö poistuu ja jäämme käyrille. Naureskelen anturille, joka heiluu vauvan liikuttaessa päätään. Näkymätön mies on katsellut kauhusta jäykkänä toimitusta.

”Laatta meinas lentää. Ei herrajumala. Hehhe, vauva on varmaa iha jäätävä kokone ku sun maha ei pienentyny yhtää vaik sielt tuli lapsivedet pihalle”. 

”KIITOS NÄISTÄ KANNUSTAVISTA SANOISTA. Ei moro sun kanssas”. 

Nukahdan muutamaksi tunniksi.

Kätilö saapuu tarkistamaan vointiani. Olen saanut levättyä ja olo on huomattavasti parempi. Totean, että tein oikean päätöksen, kun otin puudutteen. Sen vaikutus on alkanut kuitenkin kaikota ja supistukset tuntuvat jälleen, joskin kipu on siedettävä. Kohdunsuun tilanne on edennyt, enää on se perhanan vasen reuna jäljellä. Tuleva ponnistusvaihe jännittää: nyt ei enää paljon puudutella. Kuinkahan paljon se sattuu?

”Niin kauan kun se reuna on siellä, ei voida alkaa ponnistaa”, kätilö toteaa. Hän poistuu, mutta lähes välittömästi minulle alkaa tulla helvetillinen tarve ponnistaa. Pyydän miestä soittamaan kelloa. Kätilö tarkistaa tilanteen, mutta reuna on ja pysyy sitkeästi.

”Kun se supistus tulee, niin voit sillain hiljalleen puhallella sen aikana, mutta älä ponnista”. 

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Vaikeroin, puuskutan ja yritän hengittää, mutta tarve ponnistaa on hyvin voimakas. Kerron tämän kätilölle ja hän päättää, että lähdemme hiljalleen kohti ponnistusvaihetta. Aloitamme kyljeltään ja aina ponnistuksen tullessa saan hiljalleen ponnistaa. Ei toivottua tulosta. Näin edetään tovi, kunnes kätilö pyytää minua kääntymään puoli-istuvaan asentoon. Ei toiveissani, mutta nyt luotan kätilön sanaan. Vaihtoehdot kun ovat muutenkin vähissä, vauvan päässä olevan pinnin sekä oman väsymykseni takia. Näkymätön mies tulee oikealle puolelleni ja kätilö pyytää häntä tukemaan minua selästä aina supistuksen tullessa. Reuna on viimein kadonnut ja saan alkaa tositoimiin. Supistus ei satu, mutta ponnistamisen tarve on järkyttävän kova.

”Aina kun se ponnistus tulee, kerää keuhkot täyteen happea ja työnnä niin lujaa kuin ikinä vaan pystyt”. 

Jalat nostetaan tukiin ja laitan kädet polvitaipeiden alle, jotta saan lantion mahdollisimman auki. Kärvistelin avautumisvaiheen kanssa niin pitkään. Minulla kestää melko pitkään päästä kiinni jutun jujusta. En meinaa millään ymmärtää, että nyt supistusta pitää käyttää hyväksi sen sijaan, että siitä pitäisi vain selviytyä. Työnnän kaikin voimin, mutta tuntuu, että mitään ei tapahdu.

”Mä en pysty tähän”. 

Haluan lähteä ovesta pihalle. Jatkakoon joku muu tästä.

”Höpö höpö, pystyt sää. Sä oot pärjänny jo niin hienosti. Kohta teidän tyttö syntyy. Kohta ollaan siinä vaiheessa, että mä soitan tänne hieman lisäkäsiä avustamaan ja sitten aletaan töihin. Kun se supistus tulee niin ajattelet, että pusket täysiä sen läpi. Vaikka sua sattuis kuinka paljon ja susta tuntuis, että sä repeet kainaloihin asti niin pusket vaan täysillä. Ajattele, että se on hyvää kipua ja se tuo vauvan lähemmä sua”. 

Diipadaapa meinaan sanoa. Tuu ite tähän pusertaa. Ponnistusvaihe venyy ja venyy. Supistus tulee ja ponnistan niin lujaa kuin ikinä pystyn. Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja työnnän leuan rintaan. Kestää hetken löytää oikea suunta, mutta kätilön ohjeistuksella onnistun.

”Sä joudut kyllä niin koville tässä, että mua oikein harmittaa sun puolesta. Sä ponnistat niin hienosti, mutta supistus kestää vähän liian lyhyeen. Normaalisti yhteen supistukseen saa kolme hyvää ponnistusta niin sä saat vaan yhden tai puoltoista. Nyt sun pitää kerätä aina kaikki voima siinä välissä, että saat tehot irti siitä. Vauva menee aina vaan takas ylös, jos et jaksa ponnistaa tarpeeks kovasti”. 

Tätä leikkiä kestää pitkään. Kätilö ja mies tsemppaavat minua, vaikka meinaan vaipua epätoivoon. Pelkään, että vauva ei enää jaksa ja pian joudutaan käyttämään imukuppia tai sektio kutsuu. Toisessa hetkessä olen valmis pyytämään, että joku leikkaisi vauvan ulos ja lopettaisi tämän pelleilyn. Väsymys painaa ja tuntuu, että taju lähtee ja happi loppuu huoneesta.

”Nyt vauvan pää näkyy jo. Tummaa tukkaa. Voi tyttö pieni, älä kiusaa äitiä enää. Tule vaan. Ei tässä nyt enää peräännytä, kun on näin pitkälle päästy. Kyllä nyt pitää jo syntyä”. 

Kello on puoli kuusi. Alan olla aivan loppu. Hiki virtaa ja näkymätön mies pyyhkii sitä märällä liinalla otsaltani. Supistusten välissä hän silittää päästä. Kätilö katsoo minua tiukasti.

”Nyt me tehdään sellanen diili, että kuudelta tää lapsi on maailmassa. Eiksni”. 

En vastaa mitään. Seuraavan supistuksen tullessa alan jälleen ponnistaa. Nyt jumalauta perkele vittu saatana, ajattelen. Mutta en sano ääneen mitään. En enää kuule muita. On vain minä, vauva ja supistukset. Ponnistan, vedän happea ja ponnistan. En tunne kipua, ainoastaan polttelevaa tunnetta. Tauko. Joku pyyhkii otsaani ja kuiskaa, että hienosti menee. Kätilö höpisee jotain, mutta en kuule häntä. Huoneeseen on tullut lisää porukkaa. Minä keskityn ponnistamaan.

”Hyvä, nyt menee hienosti. Nyt menee tosi hienosti. Pää syntyy nyt. Nyt älä ponnista. Älä enää ponnista”. 

Tunnen, kuinka vauva syntyy. Polttava tunne katoaa ja saan taas hengitettyä. Huone täyttyy kovasta rääkäisystä. Avaan silmät ja katson, miten kätilö pitelee käsissään pientä huutavaa ihmettä. En tunne minkäänlaista kipua.

”Voi kulta”, kuulen oman ääneni sanovan. 
”Onneks olkoon, teillä on terve yhdeksän pisteen tyttö”, kätilö sanoo ja nostaa tytön syliini. 

”Hei rakas”, sanon tytölle ja katson näkymätöntä miestä. Hän tuijottaa meitä silmät kyynelissä. Nyt se on ohi. Tyttö saa olla sylissäni niin kauan, että napanuora on sykkinyt loppuun. Sitten kätilö leikkaa sen. Istukka syntyy täydellisenä hetkeä myöhemmin ja tunnen, kuinka masu valahtaa tyhjäksi. Ensimmäisenä katson kelloa. Kymmentä yli kuusi.

”Anteeks ny kauheest, mut mä nyt hieman myöhästyin mein aikataulusta”. 
”Tyttö syntyi kahta minuuttia yli, että enköhän mä voi juuri ja juuri antaa tän sulle anteeksi”.

Saan kaksi tikkiä kaupan päälle, mutta palkinto: se on mitä mahtavin. Tuore isä saa onnittelukahvit. Tyttö imee hetken rintaa, sitten hänet tarkistetaan, mitataan ja punnitaan. Hän menee isin syliin kenguruhoitoon. Äiti kävelee suihkuun, eikä oikein vielä ymmärrä, että mitäs kummaa tässä juuri tapahtui. 


40+5 viikkoa ja 21h sekä 15 minuuttia. Raskaus oli päättynyt ja pitkä odotus palkittiin. Siinä huoneessa syntyi kolme uutta ihmistä: prinsessa Ruusunen, isä ja äiti. 

Voi veljet, olipahan reissu!
comments powered by Disqus