Sain jo hyvissä ajoin postin kautta listan erilaisista neuvolan sekä sairaalan tarjoamista raskauden ajan valmennuksista. Silloin oli kai raskausviikko 19 ja naureskelin vain ajatukselle synnytysvalmennuksesta ja sen tarpeellisuudesta. Lallalallalaaaa, mikä synnytys.Siis ei mun tarvii synnyttää: haikara tuo vauvan meille. Noh, kuten eilen kävi ilmi, aika on kulunut yhdessä hujauksessa ja tiistaina oli kuin olikin tämän vuoden viimeinen synnytysvalmennus. Toisin sanoen lääst tsääns meille saada tietoa siitä, että minne ylipäätään pitää ilmoittautua sitten, kun vauva päättää saapua maailmaan. Näkymätön mies suorastaan hyppi ilosta, kun ilmoitin hänelle tästä mielenkiintoisesta seminaarista.
”Eks sä voi ottaa vaik tein äitiä sinne mukaan, sehän on jo valmiiks Porissa töissä muutenki”.
”Tietääkseni mein äiti nyt ei kuitenkaan ole tulossa mun mukaan sinne SYNNYTYKSEEN. Pitäähän sun nyt herrajestas tietää, että minne auto ajetaan parkkii ja mitä siel ylipäätää tapahtuu. Ei niitä sit enää siinä kohtaa aleta selvittää, ku vauva puskee pihalle”.
Sain kuin sainkin miehen raahattua mukaan. Lupasin myös, ettei siellä olisi mitään elokuvamaisia puhallusharjoituksia tai keskustelutuokioita. Ainakaan esite ei sellaisia luvannut. Sen sijaan tiedossa olisi maksimissaan parin tunnin intensiivinen PowerPoint -show synnyttämisestä Satakunnan sairaanhoitopiirin hellässä huomassa. Puolen tunnin kuluttua minun alkoi käydä miestä sääliksi, sillä kaikki hänen kannaltaan oleellisin tieto oli tiivistetty istunnon alkuosaan. Loppu oli enemmän synnyttäjälle suunnattua informaatiota. Elämäni turhimmat kaksi tuntia, naureskeli mies lähtiessämme. Vaikutti kuitenkin siltä, että asiasta tuli hänellekin hieman konkreettisempi. Kaiken kaikkiaan hänen roolinsa tulevassa koitoksessa tulee silti olemaan hieman erilainen kuin minun. Itse koin pääpiirteissään valmennuksen hyödylliseksi, vaikka loppuosa sisälsi paljon itselleni turhaa tietoa. Olen aktiivinen etsimään itse vastauksia mieltäni askarruttaviin asioihin ja siksi en kokenut saavani hirveästi irti synnytyksen vaiheisiin tai imetykseen liittyvistä asioista, koska olen tutustunut aiheisiin omatoimisesti jo hyvin paljon etukäteen. Eniten kaipasin tietoa juurikin kyseisen sairaalan toimintatavoista ja ns. käytännön asioista. Minne saavutaan? Minne auton voi jättää hetkeksi ja missä on paras parkki pitkään pysäköintiin? Pitääkö soittaa etukäteen ja niin edelleen. Koen, että sain valmennuksesta vastaukset kaikkiin epäselviin kysymyksiin ja sen suhteen mieli on levollinen. H-hetkellä voi siis vain keskittyä siihen olennaiseen. SYNNYTTÄMISEEN. Jep. Viimeistään nyt minunkin tajuntaani iskostui se tosiasia, että ikävä kyllä haikara ei tuo vauvaa kotiin. Ei, synnytystä ei voi ulkoistaa, vaikka sitä ehdotinkin sekä serkulleni Riinalle että Jokiselle. Kyllä se nyt on niin, että tämä lapsi pitää ponnistaa maailmaan ihan itse.Mikä pahinta, aikaa tähän H-hetkeen saattaa olla enää muutamasta viikosta noin kuuteen viikkoon.Ooooshiiiiiiiiiiiiiit. Miten taas olen tässä tilanteessa, vaikka viime keväänä uhosin, että en synnytä enää ikinä!
Sairaalalle piti täyttää esitietolomake, jonka viimeinen palautuspäivä oli muutamia viikkoja sitten. Todellisuudessa herättelin ajatuksia tulevasta synnytyksestä jo hieman ennen tätä valmennusta. Paperin lopussa kyseltiin toiveita tulevaa synnytystä silmällä pitäen ja jotakin siihen sitten piti kirjoittaa. Voiks tähän kirjoittaa, että ihan sama, kunhan saa elävän lapsen mukaan kotiin, kysyin näkymättömältä mieheltä. Niin. En ole varsinaisesti ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, sillä pienen enkelimme syntymä viime keväällä on surullisista piirteistään huolimatta verrattavissa synnytykseen käynnistyksineen ja kaikkine vaiheineen. Tuolloin käsikirjoitus oli kuitenkin todella erilainen ja tällä kertaa asioita pitää miettiä hieman eri tavalla. Kerta toisensa jälkeen laitoin paperin pois ja taas muutaman päivän jälkeen kaivoin sen esiin. En tiennyt, mitä olisin siihen kirjoittanut. Kirjoita siihen, että toiveena kivuton synnytys. Hehhhe, ei kyl tu tapahtuu, naureskeli mies. Viimeisenä iltana ennen edellistä neuvolakäyntiä päätin ottaa härkää sarvista ja miettiä asiaa tosissani. Toiveeni synnytykselle. Huom, huom: toiveet. En halunnut luoda kovin tarkkaa mielikuvaa asioiden kulusta. Koska minulla on hieman kokemusta ja ennakkotietoa kuitenkin kyvystäni ottaa vastaan supistuksia sekä ylipäätään synnytyksen eri vaiheista, muutama asia alkaa olla selvää:
haluan olla mahdollisimman pitkään kotona. Vihaan sairaaloita ja sairaalamaailmaa. Koen, että kotona pystyn rentoutumaan parhaiten ja siellä voin olla ns. oma itseni rauhassa. Toisin sanoen kiroilla niin paljon kuin sielu sietää ja olla välillä heikko ja hauras.
toivon, että pystyn olemaan mahdollisimman pitkään ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Erilaiset kipulääkkeet saavat minut helposti voimaan pahoin sen sijaan, että ne varsinaisesti helpottaisivat kipua millään lailla. Haluan keskittyä olennaiseen sen sijaan, että kivusta kärvistellen oksennan roskikseen pään ollessa sekaisin kuin seinäkello. Uskokaa, se oksentaminenkin on huomattavasti mukavampaa, kun pää on selkeä.
olen myönteinen kokeilemaan kaikkia lääkkeettömiä kivunlievityksiä. Erityisesti amme ja vedessä oleilu kuulostaisi tällä hetkellä omalta jutulta, mutta saa nähdä. TENS-laitteesta olin todella kiinnostunut, mutta valmennuksessa kävi ilmi, että Porissa ei sellaista ilmeisesti ole saatavilla (?). Korjatkaa, jos olen väärässä.
huolimatta siitä, että olen sitkeä ja sisukas, minulla on TODELLA matala kipukynnys. Siksi en halua alkaa leikkiä sankaria. Sitten kun näyttää siltä, että voimat alkavat ehtyä, olen valmis turvautumaan esimerkiksi epiduraaliin tai muuhun puudutteeseen.
Tärkein toiveeni koskee kuitenkin hoitohenkilökuntaa. Toivon, että kätilön kanssa kemiat kohtaavat. Itselleni sopii parhaiten niin sanotusti personal trainer -tyyppinen ohjaus, ylenpalttisen empaattisuuden tai päänsilittelyn sijaan. Asiat asioina, hempeillään sitten, kun vauva on saatu ulos. Toivon, että henkilökunta osallistuu aktiivisesti synnytyksen kulkuun sen sijaan, että minut ja mies jätettäisiin oman onnemme nojaan, soittakaa kelloa sitten, jos tarviitte jotain -tyylisesti. Toivon, että jos tilanne ei etene normaalilla tai toivotulla tavalla, siihen reagoidaan nopeasti ja asiaan kuuluvalla tavalla. Luotan henkilökunnan ammattitaitoon, mutta pelkään uutta menetystä niin paljon, että en halua synnytyksen suhteen ottaa minkäänlaisia ”riskejä” siitä, että jotain menisi vikaan siksi, ettei asioiden kulkuun puututtu ajoissa. Jos esimerkiksi näyttää siltä, että sektio on ainoa mahdollisuus saada vauva ulos, sitten se tehdään. Lähtökohtaisesti toivon normaalia alatiesynnytystä, sektion ollessa viimeinen vaihtoehto. En kuitenkaan ole kielteinen sen suhteen, mikäli sille ilmenee jokin lääketieteellinen peruste raskauden loppuvaiheessa tai kyseeseen tulee esimerkiksi hätäsektio.
Niin, entäpäs ne pelot? Pelottaako tuleva synnytys?Tällä hetkellä ei varsinaisesti. Toki, mitä pidemmälle tässä odotus etenee, niin saattaa mielikin muuttua vielä moneen kertaan. Pelkoni synnytyksen suhteen ovatkin hieman erilaisia, liittyen pääsääntöisesti siihen tunteeseen, että jälleen kävisin sen ”helvetin” läpi turhaan, enkä saa siitä edes palkintoa kotiin. Tekisin hirveän hienon duunin, mutta silti vauvan syntymän jälkeen olisikin vain hiljaisuus ja tyhjä syli. Niin. En pelkää fyysistä kipua, sillä se on mielestäni itsestäänselvyys. Pelkään, että en taaskaan saa vauvaa kotiin.
Uskon, että asioihin ennakkoon tutustuminen ja käytännön kokemus viime keväältä ovat olleet keskeisessä roolissa pelon hallinnan näkökulmasta. Olen työstänyt Varpun synnytystä ja syntymää paljon sekä itsekseni että lähipiirin kanssa. Miettinyt, mikä siinä meni niin sanotusti hyvin ja mitä olisin ehkä halunnut toisin. Olen lukenut netistä paljon synnytyksen vaiheista niin normaalissa synnytyksessä kuin myös tilanteista, missä asiat menevät pieleen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Blogeista löytyy myös lukematon määrä synnytyskertomuksia, niin hyvässä kuin pahassa. Uskon myös siihen, että naisen keho on luotu selviämään synnytyksestä. Toki aivan kuin raskauksissakin, joskus jotain vain menee vikaan. Olemmehan esimerkiksi sisareni kanssa kumpikin syntyneet keisarinleikkauksella juurikin siksi, ettei kaikki mennyt kuin Strömsöööössä. Mitään ei kuitenkaan voi tietää ennalta, siksi en aio spekuloida tulevaa synnytystä kovin paljon ennakkoon tai luoda kauhukuvia siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Jossittelu ei johda mihinkään, eikä varsinkaan helpota tulevaan valmistautumista. Lähden avoimin mielin, sillä oletuksella, että kaikki menee hyvin. Jos ei mene, niin sitten eletään tilanteen mukaan. Entisenä yleisurheilijana ajattelen tulevaa koitosta kuin isona urheilusuorituksena. Paikoillanne, valmiit, Hep. Ja sitten mennään. Ja kyllä, se tulee sattumaan aivan helvetisti. Saattaa usko loppua moneen kertaan ja tuntua siltä, että ei pystykykenejaksamäkuolen. Mutta niin kuin kaikissa suorituksessa, silläkin tulee olemaan alku ja loppu. Suurimpana tavoitteenani onkin, että tällä kertaa lopussa kiitos seisoo ja maaliviivan ylitettyäni kotiin lähdetään voittajina, kaikki kolme. Muuta en pyydä.
Lopuksi samassa tilanteessa oleville linkkilistaus hyvistä synnytykseen liittyvistä sivuista. Näillä olen itse vieraillut lähiviikkoina useampaan otteeseen:
Tiedän, että lukijoideni joukosta löytyy sekä odottajia, että synnytyskonkareita. Kokemuksia Porissa synnyttämisestä, sekä synnytyksestä ylipäätään otetaan vastaan! Vertaistukea kaivataan, joten älkää epäröikö jakaa omia kokemuksianne tai suunnitelmianne synnytyksen suhteen!
Miten sinä valmistaudut/valmistauduit synnytykseen?
Ps. Jos et ole vielä hankkinut jumppapalloa: HANKI. Maailman paras istuin loppuraskaudessa ja lukemani/kuulemani perusteella hyvä apu lievittämään ensimmäisiä supistuskipuja! Kissaa ei kannata hankkia. Paskentaa lattialle ja pilaa kaikki valokuvat, perkele.
Olen jostain syystä törmännyt elämässäni poikkeuksellisen paljon kohtaloihin, missä lapset ovat menettäneet jomman kumman tai molemmat vanhemmistaan. Pienenä, nuorena tai nuorena aikuisena. Aina näiden tarinoiden kuuleminen on saanut minut surulliseksi, mutta nyt ne tavoittavat minussa aivan uudenlaisia keloja.
Lue lisää
En ota mielelläni osaa näihin keskusteluihin. En Somessa, enkä oikeassa elämässä. En mielelläni kerro Ruususen strategisia mittoja, mikäli joku niitä kysyy. Useimmiten totean vain, että kasvaa omalla käyrällään tai kerron, paljonko painoa tai pituutta on tullut kuukaudessa. Uusista opituista taidoista ja kasvusta hehkutan useimmiten vain läheisillemme. Blogissa sivuan aihetta hyvin pintapuolisesti. Totta puhuakseni, en edes tietäisi, mitä Ruususen pitäisi missäkin vaiheessa osata, jos näitä asioita ei neuvolassa käytäisi tarkastuksen yhteydessä läpi tai jos nämä jatkuvat keskustelut aiheesta eivät hyppäisi eteeni joko Somessa tai muissa asiayhteyksissä. Kun Ruusunen on oppinut jotain uutta, en todellakaan mene ensimmäisenä tarkistamaan, onko se tapahtunut jonkinlaisessa tavoiteajassa tai kenties aikaisemmin kuin pitäisi. Koska: MITÄ VÄLIÄ?
Lue lisää
Aikaisemmin saatoin ostaa jonkin söpön vaatteen sen enempää miettimättä, minkä kanssa sen prinsessalle pukisin. Hetken päästä saatoin huomata, että minulla oli käsissäni monta keskenään yhteensopimatonta vaatekappaletta. Tai sitten ostin värejä, jotka miellyttivät omaa silmääni, mutta eivät vain yksinkertaisesti sopineet tytölle alkuunkaan. Ja nyt olen huomannut ostaneeni odotusaikana sellaisia vaatteita, jotka eivät vain mallin puolesta tule koskaan olemaan sopivia, koska Ruusunen on niin siro. Mitä tästä opimme? -Älä osta hirveästi ennakkoon.
Lue lisää
Kuluneiden kuukausien aikana on ollut haasteellista hahmottaa, mistä jokin alkaa tai loppuu. Ja täältä minä vain katosin. Lähes jälkiä jättämättä. Olen siitä niin niin niin niin pahoillani. Mutta joku on kopeloinut aikakäsityksiäni. Vuorokausissani ei ehkä olekaan enää tunteja ja minuutteja, vain pikakelauksella kiitäviä sekunteja ja niiden sadasosia. Tai jos tunteja onkin, niin ne loppuvat kesken. Kerta toisensa jälkeen. Kesä vahtui syksyksi ja nyt syksy kääntyy kohti talvea. Mutta missä minä olen?
Lue lisää
Kuvittelin jollakin lailla, että Varpun menetyksen jälkeen mikään ei enää voisi satuttaa. Että kun on räpiköinyt jostakin niin syvästä pinnalle, olisi jollakin lailla aina valmis kohtaamaan luopumisen uudelleen. Miten väärässä olinkaan. Ei siihen totu ikinä. Olipa kyse sitten lemmikistä tai ihmisestä. Tulipa tilanne eteen yllättäen tai ei. Rakkaistaan luopumisen tuska on aina yhtä voimakas ja jollakin tavalla tuntuu, että uusi menetys avaa entisetkin haavat uudelleen.
Lue lisää
Kiitos, ystäväni, kun käperryit viime yönä jälleen kainalooni. Jos olisin osannut aavistaa, että se kerta jäisi viimeiseksi, olisin ehkä osannut arvostaa sitä vieläkin enemmän.
Lue lisää
Käytämme sivustolla evästeitä, jotta voimme kehittää käyttökokemusta,
personoida mainontaa ja analysoida liikennettä. Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön.
