meilletuleevauva

THROWBACK, osa 1: TÄRKEÄ PÄIVÄ

Johdannoksi:


En aio tässä blogissa sen tarkemmin avata, mikä raskausviikko on parhaillaan meneillään. Raskaus on nyt edennyt puoliväliin ja odotamme keväälle 2017 pientä saapuvaksi. Viime kevään tapahtumista johtuen on ajoittain vaikeaa uskoa tulevaan. Siksi en luo raskausviikoille tai ajan kulumiselle suurta symbolista merkitystä. Tästä syystä se ei saa erityistä roolia tässä blogissakaan. Raskauden alkuvaiheet, erityisesti ensimmäinen kolmannes oli melko raskasta aikaa henkisesti. Kaiken kaikkiaan uusi raskaus on ollut hyvin kirjavaa tunteiden sekamelskaa. Näistä ajoista olen pitänyt päiväkirjaa, jonka tunnelmia aion osittain jatkossa avata Throwback-tyyppisesti tänne blogiin. Aloitan hullunkurisesti ensin eilisestä, jolloin oli paljon odotettu ja pelätty rakenneultra. Tätä seuraavat Throwback-kirjoitukset kulkevat kuitenkin aikajärjestyksessä ja palaan ensimmäiseksi alkukesän tapahtumiin, jolloin uusi raskaus ilmoitti itsestään. Nyt kuitenkin muutama sana eilisestä. 


Herään aamulla kliseisesti auringonpaisteeseen 8:50. Näkymätön mies on kadonnut vuoteesta tavoilleen uskollisesti jo useita tunteja sitten. Makoilen hetken selälläni ja silittelen mahaa. Tänään on tärkeä päivä. Tunnen jo, kuinka Pelko tiukentaa otettaan sydämeni ympäriltä. Miten ikinä saan ajan kulumaan, miksi en voinut nukkua pidempään. Rakenneultra on vasta klo 13. Ajamaan voi siis lähteä aikaisintaan 12. MONTA TUNTIA. Nousen ylös ja marssin keittiöön. Yritän kuluttaa mahdollisimman paljon aikaa aamutoimien tekemiseen. Keittiön ikkuna on auki ja ulkoa kuuluu kirkon kellojen ääni. Ei voi olla totta. Onks tää nyt sitten hyvä vai huono enne? Olo on kuin hakatulla koiranpennulla. Nurkkaan ajettuna odotan uutta rangaistusta samalla toivoen, että sitä ei enää koskaan tule. 

Mies kuluttaa aikaansa kuulokkeet päässä, pleikkarin edessä. Omassa maailmassaan. Otan läppärin syliin ja käyn läpi ne vakituiset: Face, Bloglovin, Iltasanomat. Ei mitään uutta auringon alla. Kädet kihelmöi kohti doppleria, mutta yritän ensin odotella, josko pieni liikkuisi ja kertoisi, että täällä ollaan. Ei liikettä. Uskon, että mitä enemmän itse jännitän, sitä vähemmän vauva liikkuu. Aistii, että nyt on muijalla joku huonosti, parempi olla hiirenhiljaa. Yritän rentoutua ja ajatella mukavia. Tällä kertaa kaikki on hyvin. Tällä kertaa sydän lyö ja saadaan lähteä kotiin kaikki kolme. Pelko naureskelee korvaani: niinhän sä luulet. Aika matelee. Katselen luomaani blogisivustoa. Luonnostelen ensimmäisen postauksen loppuun. Jos kaikki on hyvin, annan tälle jutulle mahdollisuuden. Nauratan itseäni tekemällä kissakuvaan hölmöjä tekstejä. Kuvitteletko tosiaan, että pääset painamaan julkaise -nappia tänään, Pelko kuiskaa. Sisko pyytää lenkille, mutta ei kykene. En pysty keskittymään mihinkään. Sorrun doppleriin ja kuuntelen hetken pieniä laukka-askelia. Vain hetken. Että tiedän sinun todella olevan siellä. Tällä kertaa siellä on joku elossa. Aika sujuu sutjakasti 11 asti. Sitten se pysähtyy. Näkymätön mies menettää hermonsa hitaaseen nettiin ja siirtyy sohvalle hakkaamaan puhelimensa pelejä. Sitä hermostuttaa, vaikkei se sano sitä. Ilmapiiri on jännittynyt, ainoastaan kissat ottavat rennosti sohvalla makoillen. Olen järjestänyt jokaisen tavaran viiteen kertaan. Puhdistanut kissankarvat vaatteista. MENNÄÄN JO. Viimein kello on 12 ja lähdetään ajamaan. Mies haluaa ajaa. Ei tarvitse jännittää, kun pitää keskittyä liikenteeseen. Ovela mies.

Odotusaulassa on muutama odottava äiti ja vanhempi rouva tyttärineen. Juttelen niitä näitä vanhuksen kanssa, mies keskittää energiansa bubbleshooterissa menestymiseen. Ekstrovertti ja introvertti jännittäjät rinnakkain. Toinen sulkeutuu omaan maailmaansa ja toinen purkaa jännittyneisyytensä höpisemiseen. Ajat ovat myöhässä. Kauhuskenaariot pyörivät mielessäni: tuossa on sydän, mutta pahoittelen, se ei enää lyö. Ei juuri ollenkaan lapsivettä. Otan osaa. Tunnen pulssini tykyttävänä paineena kaulavaltimolla. Mittaan puhelimen sovelluksella: 106. Heh, katsos vauva, äidin sydän lyö melkein yhtä lujaa kuin sinun. Vauva vaihtaa asentoa ja hymy leviää kasvoilleni. Aivan sama, vaikka olisi neljä sormea ja yksi jalka. Joku on tällä kertaa elossa. Vuorotellen aikojaan odottavat kutsutaan sisään. Me odotetaan. Tuntuu kuin uisin raskaassa aallokossa, pelon aaltojen vyöryessä yli uudestaan ja uudestaan. Katselen vastakkaisella seinällä olevia mainoslehtisiä. Imetyksen tuki ry. Stumppaa tänään. Vauvan hoito-opas. Pelko puristaa rintaa: et sinä tuollaisia tarvitse. Kaikki on kuitenkin kohta ohi. 30 min kuluttua alkuperäisestä ajastamme huudetaan: HEIKKINEN. Kävelemme vastaan ja totean: varmaankin tarkoitit HEIKKONEN. Hoitaja pahoittelee ja hymyilen, sattuuhan näitä. Näen, kuinka iso aalto lähestyy meitä. Vedän keuhkot täyteen ilmaan ja sukellan sen alle. Marssimme huoneeseen, jossa meidät ottaa vastaan rempseä lääkäri, jälleen eri kuin edellisillä kerroilla. Ei haittaa, kunhan täältä päästään pois, kaikki kolme.

”Jaaha, käypä tuohon makoilemaan. Et sä tässä ennen rentoudu ennen kuin mä pääsen kertomaan sulle, että kaikki on oikein hyvin”.

Aloitamme ultrauksen. Pieni nukkuu, sydän lyö huimaa tahtia ja lääkäri toteaakin, että oikein kauniisti näkyy heti kaikki rakenteet. Hän ilmoittaa heti, että meidän ei pidä pelästyä epämääräisistä luvuista, joita hän sanelee hoitajalle. Hänen huoleton asenteensa rauhoittaa minua. Pystyisinkö räpiköimään kohti pintaa? Hän tekee perusmittaukset ja kysyy, haluammeko tietää sukupuolen. Kysyn näkymättömältä mieheltä. Hän haluaa. Entäs potilas itse, tohtori kysyy. Haluan tietää. Mutta salaisuutena aiomme sen pitää kaikilta muilta, kiusa se on pienikin kiusa. Sitten aloitamme tarkemman ultrauksen. Kallo, huulet, nenä, leuka. Jalat, kädet, sormet ja varpaat. Munuaiset, vatsalaukku, sydän ja keuhkot. Selkäranka kuin helminauha. Kaikki löytyy. Kaikki näyttää normaalilta. Pientä sydäntä katsellaan erityisen tarkkaan. Lääkäri retostelee uudella ultralaitteella. Täällä on kaikki oikein hyvin, niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi olla, hän sanoo. Helpottuneisuus jyrää Pelon ylitse ja uin kohti pintaa. Katselen pienen sydämen sykettä ruudulla ja hymyilen hänelle aivan kuin hän voisi minut jotenkin nähdä. Normaali, normaali, normaali. Kaikki on hyvin. Otamme vielä muutaman kuvan muistoksi pienestä ja sitten annamme hänen jatkaa uniaan. Lääkäri kyselee henkisestä voinnistani. Hän haluaa varata kaiken varalta yhden ylimääräisen ultran muutamien kuukausien päähän. Hän kertoo, että varsinaista tarvetta tälle ultralle ei ole, mutta äidin henkisen hyvinvoinnin ja edellisen raskaushistorian takia hän haluaa sellaisen varata. Totean, että se sopii minulle paremmin kuin hyvin. Keskustelemme hetken tulevasta ja sekä hoitaja, että lääkäri antavat jatkoon saman määräyksen: onnellista odotusta ja säännöllistä liikuntaa oman jaksamisen mukaan, mitään estettä sille ei ole.

Suljen oven takanani ja jätän Pelon nalkkiin huoneeseen. Pääsen takaisin pinnalle. Vedän syvään henkeä ja hymyilen näkymättömälle miehelle. Hengissä selvittiin tällä kertaa, kaikki kolme. Kuljin taas lähtöruutuun, vapaan pysäköinnin kautta. Minulla ei ole aavistustakaan, millaista on olla raskaana vielä rakenneultran jälkeen. Tästä alkaen kaikki on taas uutta ja ihmeellistä. Pelko tuntuu käyneen heikommaksi. Se hakkaa ovea nyrkeillään. Mitä pidemmälle etenen, sitä vaimeammaksi äänet käyvät. Tiedän, että siellä se on edelleen. Piiloonsa vetäytyneenä, odottamassa hetkeä, johon iskeä. Tätä päivää se ei kuitenkaan pilaa. Sillä kestää varmasti hetki liftata Porista takaisin Harjavaltaan. Tunnen kiitollisuutta ja onnea. Voisiko tästä tällä kertaa tulla totta?Uskon siihen hetki hetkeltä enemmän. Tänään on lupa olla onnellinen. 

Mä olen kolme vuotta vanha ja pieni kissa vain, pidä minusta kiinni, en osaa uida yksin. Tää kaikki vesi menee keuhkoihin, eikä saa henkeä enää, vedä mut rannalle, sä olet vahva ja sulla on kauniit kädet. (Kuisma, Elinkautinen, 2005.)
comments powered by Disqus