neuvola

THROWBACK, osa 3: "Ei sua oikein ensiodottajaksi voi enää laskea".



HUOM! Teksti on kirjoitettu useita kuukausia sitten, uuden raskauden alkutaipaleilla. Se on osa THROWBACK-postaussarjaa, minkä edellisen osan pääset lukemaan tästä OSA 2 . Tällä hetkellä eletään seesteistä keskiraskautta ja sekä äidillä että vauvalla on tiedettävästi kaikki hyvin. 



Ensimmäinen neuvolakäynti. Jännittää istua aulassa. Tunnen helpotusta siitä, ettei paikalle ole sattunut yhtään tuttuja. Pääsen sisään ajallaan ja minut ottaa vastaan ehkä maailman ihanin hoitaja. Tämän naisen kanssa asioisin mieluusti jatkossakin. 


Olen aikaa varatessani avannut hieman taustojani. Keskustelemme aluksi pitkään viime kevään tapahtumista. Hoitajalle on helppo puhua. Huomaan, että aina kun käyn tapahtuneen läpi uudelleen, siitä puhuminen on aavistuksen verran helpompaa kuin edellisellä kerralla. Olen hyväksynyt tapahtuneen ja vaikka uusi raskaus ei menetystä korvaa milloinkaan, olen onnellinen, että se sai alkunsa näin pian. Puhumme pelosta ja ajatuksistani tulevaa kohtaan. Hoitaja painottaa, että olivatpa tunteeni millaiset tahansa, missä vaiheessa tahansa, niistä pääsee aina juttelemaan neuvolaan. Myös ultraan pääsen halutessani milloin tahansa, jos olo on ahdistunut tai epävarma. 

Siirrämme puheet tähän uuteen raskauteen. Ei meidän varmaan tarvitse puhua ruokavalioasioista tai raskausajan liikunnasta. Sulle on varmaan tällainen kirjanenkin ja muut lehtiset annettu viime keväänä. Ei tässä nyt oikein tiedä, mistä aloitettaisiin, kun ei sua nyt oikein enää ensiodottajaksi voi laskea. Aloitamme siis perusjutuista. Paino, verenpaine, hemoglobiini, verikokeet. Ajanvaraus np-ultraa varten. Juttelemme pelostani tulevaa ultraa kohtaan ja päädymme varaamaan ennakkoon yhden ylimääräisen ultran neuvolan lääkärille. Mieleni helpottuu tästä, vaikka toteankin samaan hengenvetoon, että kaikki tulevat tutkimukset jännittävät varmasti etukäteen joka tapauksessa. Suhtaudun ultraan kuin tunkeilijaan, joka pyrkii osoittamaan, että jossain on vikaa ja vika pitää poistaa. Uskon, että nämä tunteet ovat hormonien aikaansaannosta. Tieto uudesta elämästä ja halua suojella toista. Ääni sisälläni huutaa: älä anna niiden katsoa, anna sen olla rauhassa tai se viedään sinulta pois. Tieto ylimääräisestä ultrasta luo helpotusta ja pelkoa. Se antaa ensimmäiset suuntaviivat tälle tarinalle. Pelko puristaa sydämeni nyrkkiin ja kääntää vatsani ympäri. 

Saan neuvolasta mukaani uuden neuvolakortin. Se on rumempi ja askeettisempi kuin edellinen. Vertailen niitä kotona toisiinsa. Millainen tarina näiden uusien kansien sisälle piirtyy. Päästäänkö ensi viikkoa pidemmälle? Pidemmälle kuin Varpun kanssa? Miten päästetään irti pelosta? Kuinka rohkeaksi tullaan? Selviänkö, jos tämäkin otetaan minulta pois?
comments powered by Disqus