ajatuksia

THROWBACK, osa 9: Päivän vanhempi kuin

HUOM! Teksti on kirjoitettu muutama kuukausi sitten. Se on päätös THROWBACK-postaussarjalle, minkä edellisen osan pääset lukemaan tästä OSA 8 . Tällä hetkellä eletään seesteistä keskiraskautta ja sekä äidillä että vauvalla on tiedettävästi kaikki hyvin.

Tänään kaikki on kestänyt päivän pidempään kuin viime keväänä. Olet päivän vanhempi kuin sisaresi. Jos en herätessäni olisi tuntenut pienen pieniä potkujasi, olisin rynnännyt olohuoneeseen doppler toisessa ja geeli toisessa kädessä: olethan yhä siellä? Eilen totesin ystävälleni, että keskiviikkona on tuomiopäivä. Rakenneultra. Pelkään sitä nyt jo niin paljon, että en löydä riittävän voimakkaita sanoja sitä kuvaamaan. 

Edellisestä ultrakäynnistä on kulunut kolme viikkoa. Olen malttanut jättää dopplerin käytön minimiin. Aluksi, kun liikkeesi vielä tuntuivat harvakseltaan, sorruin vakoiluun muutamaan otteeseen. Hetken kuuntelin pienen sydämesi laukkaa ja rauhoituin. Vaikka edessä sijaitseva istukka vaimentaa liikkeesi sisareesi verrattuna huomattavasti, päivä päivältä ne voimistuvat. Tulevat määrätietoisemmiksi. Säännöllisemmiksi. 

Viihdyt liikkeessä. Heti kun istun aloilleni tai käyn illalla nukkumaan, alat liikkua kuin viimeistä päivää: liikkeelle muija, mitä täällä laiskotellaan! Oleilet mieluusti vasemmalla puolella, sillä useimmiten potkut tuntuvat oikealla. Välillä saat ”alienkohtauksia” ja vatsa kohoilee epämuodostuneesti sieltä, missä sinä majailet. Välillä pelästyt kovia ääniä tai kosketustani niin, että koko maha säpsähtää. Lasken kädet usein vatsalle ja mietin, millaista olisi saada sinut syliin.

Olen pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalia elämää. Yrittänyt sulkea ajan kulumisen sekä tulevan rakenneultran kokonaan mielestä. Olen antanut itselleni luvan haaveilla tulevaisuudesta. Olen nauttinut hetkestä ja kasvavasta vatsakummusta. Tehnyt Excel-taulukoita tarvittavista hankinnoista ja miettinyt vauvavakuutuksen tarpeellisuutta. Saanut itseni jo muutaman kerran kiinni lauseesta sitten kun vauva syntyy. Jos vauva syntyy -lause on katoamaisillaan. Haalistumassa kokonaan pois. Paitsi huonoina päivinä. 


Yhtenä päivänä olen ystäväni luona kylässä. Lähdemme hänen 5- ja 3- vuotiaidensa kera uimahalliin. Opettelemme uimisen saloja ja laskemme liukumäestä. Saanko koskaan opettaa omaa lastani uimaan? Katsommeko yhdessä, miten muovinen laiva lipuu liukumäestä alas? Pelko menettämisestä nostaa päätään voimakkaasti. Pieni kolmevee haluaa minut mukaan joka paikkaan. Vain Janika kelpaa. Rakennamme hiekkakakkuja ja saan antaa keinussa vauhtia. Illalla pienempi käpertyy kainalooni ja silittää mahaa. "Missä vauva on", hän kysyy. "Lainaa, tää onhan vaan", mietin. 

Valehtelisin jos väittäisin, että en ole ajoittain huolissani ja surullinen. Sellaisina hetkinä en osaa ajatella aikaa rakenneultran jälkeen. Pelko puristaa kätensä ympärilleni. Se kuiskii korvaani ilkeitä sanoja, kauhukuvia ja suunnittelee aikataulua kuolleen vauvan synnytykselle. Tuntuu, että taas minulla on vain rakenneultraan asti aikaa sinun kanssasi ja sitten kaikki päättyy. Liikkeiden tunnustelu on kaksiteräinen miekka. Niillä on sekä ahdistusta lievittävä, että lisäävä vaikutus. Runsasliikkeistä päivää seuraa usein hiljaisempi päivä, jolloin huoli valtaa mielen. Pelko kaivaa pahimmat aseensa esiin, eikä pelkää käyttää niitä. Yritän muistuttaa itseäni, että monet odottajat eivät tunne liikkeitä tässä vaiheessa vielä ollenkaan. Vauva nukkuu suurimman osan päivästä. Vauva voi olla toisenlaisessa asennossa. Ei ole mitään hätää. 

Ensimmäisen potkun tullessa hymy leviää kasvoilleni ja sydän täyttyy lämmöllä. Vielä sinä olet siellä. Meillä on vielä tämä hetki ja tämä päivä. 
Huominen on huomenna. 
comments powered by Disqus