meilletuleevauva

THROWBACK, osat 4 & 5

HUOM! Tekstit on kirjoitettu useita kuukausia sitten, uuden raskauden alkutaipaleilla. Ne ovat osa THROWBACK-postaussarjaa, minkä edellisen osan pääset lukemaan tästä OSA 3 . Tällä hetkellä eletään seesteistä keskiraskautta ja sekä äidillä että vauvalla on tiedettävästi kaikki hyvin.

OSA 4: Ylimääräinen ultra

Varpunen/Anna Virtanen (2016)
Pidin itseni kiireisenä, vältellen ajattelemasta tulevaa ultra-aikaa. Vaan sieltä se keskiviikko silti tuli. Ajatukset kiertävät kehää. Onko kohdussa elämää? Mitä jos siellä ei ole mitään? Mitä jos pienellä on nyt jo jokin hätänä? Kestänkö uuden menetyksen? Miten se saadaan sopimaan kalenteriin? Jos tämä raskaus päättyy, uskallanko lähteä leikkiin enää uudelleen? Näitä ajatuksia pyörittelen päässäni ja huomaan samalla siirtyneeni kotoa neuvolan odotusaulaan. Lääkäri kutsuu sisään. Jännittää niin paljon. Syke on varmaan 200. Jutellaan hetki ja sitten tuomiolle. 

Melkein välittömästi lääkäri toteaa iloiseen sävyyn: ”hyvältähän täällä näyttää”. Hän kääntää ruudun minuun päin ja verkkokalvolleni piirtyy yksi vikkeläliikkeinen elämä. Se heiluttaa vimmatusti käsiään ja jalkojaan, vastaten täysin viikkoja kooltaan. Pieni sydän sykkii. Selkäranka erottuu selkeästi, kaksi kättä ja kaksi jalkaa. ”Kylläpä onkin liikettä”, tohtori toteaa. Lämmin aalto kulkee lävitseni katsellessani pientä elämää ruudulla. Siellä hän on ja kaikki on hyvin. Mutta Pelko, se huutaa muistutuksensa heti korvani juureen: kaikki on hyvin, VIELÄ. Pelkään jo nyt tulevaa np-ultraa. Yritän sulkea sen pois mielestäni ja päätän nauttia tästä ajasta, pahoinvoinnista huolimatta. Pahoinvointi on nimittäin ollut lähiaikoina voimakasta. Välillä se kestää aamusta iltaan, krapulanomaisena tunteena. Onneksi ruoka maistuu kuitenkin ja pysyy sisällä. 

Kotona en malta olla hymyilemättä. Hän on oikeasti siellä. Heilutti pientä kättään kuin sanoakseen:

”Älä sinä siellä murehdi. Minulla on kaikki ihan tosi hyvin”. 


OSA 5: Laskettu aika

Lintu/Anna Virtanen (2016)

Tänään olisi ollut Varpun laskettu aika. Koen, että olen päässyt tapahtuneen kanssa kohtalaisen sinuiksi. Pelkäsin etukäteen tämän päivän olevan jotenkin erityisen raskas, mutta ei se sitä ollut. Rehellisesti sanottuna havahduin ajattelemaan asiaa vasta illalla. Uskon, ettei päivällä alkujaankaan ollut kovin suurta merkitystä. Sehän oli vain arvio tapahtumalle, mikä ei koskaan toteutunut odotetulla tavalla. Siksi en kai antanut sille Varpun menetyksen jälkeenkään suurta painoarvoa tai symbolista merkitystä. Aivan kuin en aio antaa tälläkään kertaa. Se on vain ennuste. Toive siitä, että sinne asti päästään. 

Uskon uuden raskauden lievittäneen Varpun menetykseen liittyneitä ”merkkipaaluja”. On mentävä eteenpäin, eikä takerruttava päiviin, viikkoihin tai ajatuksiin siitä, mitä olisi voinut olla. Vain Varpun syntymäpäivä tulee olemaan aina erityinen. Silloin pieni tyttöni syntyi, jo täältä lähteneenä. Pieni enkelini. 

Tänään olen pelännyt taas. Ajatellut kauhulla tulevaa ultraa. Pelkään, että jo niin rakkaaksi tullut pieni viedään minulta jälleen. Pelkään, että en saa häntäkään koskaan syliin asti. Haluaisin olla rohkea, mutta en osaa. En saa päästettyä Pelosta irti kuin hetkeksi kerrallaan. Se seuraa minua kaikkialle kuin varjo. 

Pahoinvointi on alkanut väistyä ja oireet ylipäätään helpottavat. Mitä jos tämä kieliikin siitä, että jotain on jälleen pielessä? Pelko saa minut etsimään lohtua dopplerista. Saan tänään ensi kertaa pienet sydänäänet kuulumaan: tutum tutum tutum tutum, pieni hevonen laukkaa. Yritän elää päivä kerrallaan ja nauttia hetkestä. Välillä onnistun sulkemaan Pelon ulkopuolelle. Niissä ajatuksissa kaikki on hyvin ja kaikki sujuu loppuun asti onnellisesti. Silittelen pientä vatsaa ja lähetän rakkaalleni lämpimiä ajatuksia. Pieni rakas. Älä mene pois. 



comments powered by Disqus