ajatuksia

Ruuhkaisia vuosia, suoraan edessä!

Kymmenen päivää. Sen verran pullantuoksuista (NOT) kotiäitiyttäni on enää jäljellä. Sitten vauvakuplani romahtaa lopullisesti, ratketen moneen kertaan teipatuista liitoksistaan lopullisesti. Haikeaa, haikeaa, haikeaa. Niin haikeaa. Ja samaan aikaan kutkuttavanpelottavan jännittävää. Miten saan kaiken toimimaan? Vai saanko? 

Yhtenä päivänä kuulin jo ruuhkavuosien rymistelevän ovemme takana. Ähisten vihaisena postiluukusta *ttustnaprklttä. Mutta erehdyin. Sillä kertaa se olikin vain RKTn talonmies, päivittämässä nimiä asuntomme oveen. Hänen arkista ahdistusta kuunnellessani minulle kuitenkin kirkastui, miten kiireettömät ja kalenterittomat päiväni olisivat pian luetut. Tunsin, miten pelko puristi viileät kätensä kaulani ympärille, kuiskaten korvaani: laiva uppoaa, kapteeni! RUUUUU RUUUU RUUHKAVUODET, RUUHKAVUODET TRALLALLAAAAAAA. Hip hei kohta sukelletaan ja syvälle! Heittäkää pelastusrengas, ennen kuin on liian myöhäistä! 

Suurin muutos uudessa arjessamme koskee enimmäkseen minua. Työkuviot tulevat muuttumaan kertaheitolla siitä, mitä ne olivat jäädessäni äitiyslomalle. Uusi kaupunki, uusi Osuuskauppa, uusi yksikkö. Uudet kuviot. Tästä huolimatta lähden erittäin hyvällä sykkeellä uusia tuulia kohti, niin haikealta kuin vauvavuoden hyvästely tuntuukin. Kulunut vuosi kotona on ollut mielettömän ihanaa, opettavaista, kallisarvoista ja unohtumatonta aikaa. Koen kuitenkin, että nyt on sopiva hetki ottaa työ osaksi tätä palettia.

En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi hetkittäin piiloutunut pelkoa peiton alle, supisten itsekseni: en mää pysty tähän. Miten ajatellessani koko asiaa minusta on tuntunut samalta kuin joskus vuosia sitten lapsena, uimahallin hyppytornin juurella. Katselin silmät suurina, miten muut kiipesivät kerta toisensa jälkeen korkeuksiin ja hyppäsivät riemusta kiljuen alas. Minä en uskaltanut tarttua edes tikkaisiin. Enkä tiennyt, kalisivatko hampaani yhteen vilusta, pelosta vai molemmista. Miten jengi niinku tekee sen? Hoitaa työt, lapsen/lapset, kodin, parisuhteen ja vielä harrastaakin. Ei ei ei ei tule ei niin mitään. Kunnes sitten Jokinen tai joku muu järjen ääni palauttaa minut maan pinnalle whatsupissa todeten: pystyt sää. Kyllä sää pystyt. Ja kohta sä jo mietit, että mikä siinä niin kauheesti pelotti ja ahdisti. Kohta minäkin huomaan kiipeäväni askel kerrallaan ylös. Laitan silmät kiinni. Ja hyppään. 

Mitä Ruususelle sitten tapahtuu? Se kiinnostaa varmasti monia. Hän pysyy edelleen kotona, emmekä ainakaan toistaiseksi ole hakemassa hoitopaikkaa. Näkymättömän miehen työajat mahdollistavat arjen suunnittelun niin, että näillä näkymin jompi kumpi meistä on aina hänen kanssaan, toisen ollessa työssä. Lisäksi meillä on mieletön tukiverkosto mahdollisia poikkeustilanteita varten, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. Vielä on vaikeaa sanoa, toimiiko tämä järjestely käytännössä. Se ei selviä kuin elämällä. 

Olen sisareni tavoin aloittanut aikoinaan päivähoidossa luullakseni keskivertoa aikaisemmin. Lähipiirissämme tämä on ollut melko tavallista. Tästä huolimatta sekä omani, että lähipiirini kokemukset ja muistot päivähoidosta ovat olleet positiivisia. Ehkä siksi en osaa suhtautua Ruususen mahdolliseen hoidonaloitukseen kovinkaan suurella huolella. Ne huolet ja pelot, joita asia minussa herättää, ovat enemmän korvieni välissä kuin todellisia. Uskon, että Ruususelle itselleen muutamat päiväkotipäivät olisivat vain pelkkää plussaa tuttujen arkirutiinien rinnalle. Hän nauttii muiden lasten seurasta suunnattoman paljon ja mitä enemmän virikkeitä sekä tapahtumaa on tarjolla, sen hauskempaa hänellä on. En ole huolissani hänen henkisestä hyvinvoinnistaan, vaan enemmänkin siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Että hän loukkaantuisi tai joutuisi vaaratilanteeseen. Ja minä olisin jossain muualla. Että missään muualla hän ei saa niin hyvää turvaa, lohtua ja hoitoa kuin kotona. Nämä pelot ovat varmasti yhteiset jokaiselle vanhemmalle ja ne on kohdattava ennemmin tai myöhemmin, lapsen kasvaessa ja kokeillessa siipiään. Uudesta kotikaupungista ja etenkin uusista työkuvioista johtuen tulin silti siihen tulokseen, että otetaan yksi iso muutos kerrallaan. Kohtaan nämä päiväkotimöröt sitten erikseen. Haluan ensin nähdä, millaiseksi arki töihinpaluuni jälkeen muodostuu. 

En aio ottaa blogissani kovinkaan paljoa kantaa siihen, mikä on oikea aika viedä lapsi hoitoon. Valitako päiväkoti, perhepäivähoito vai hoitajan palkkaaminen kotiin. Vai ollako kotona lapsen kanssa mahdollisimman pitkään. Tai missä äidin tai lapsen oikea paikka on. Kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Perheet, tilanteet ja tarpeet ovat erilaisia. Ennen kaikkea lapset ovat erilaisia. On mielestäni tylsää pyrkiä löytämään yhtä optimaalista ikää/hetkeä tai aikaa, joka määrittelisi sen, milloin kenenkin on soveliasta palata takaisin työelämään ja minne lapsi tällöin tulisi laittaa ja kenen hoidettavaksi. Puhumattakaan siitä, että töihinpaluun ajankohta tai lapsen päivähoidon järjestelyt toimisivat jonkinlaisena vanhemmuudessa onnistumisen mittarina.

Viimeiset päivät kotona tulevat sujahtamaan yhdessä hujauksessa. Aion ottaa niistä kaiken irti. Esimerkiksi eilen huristelin Tampereelle, tapaamaan muutamaa ystävää ja hakemaan Ikeasta eteiseemme hieman järjestystä. Uhmatessani luontoäidin asettamia vaaroja rapiat sata kilometriä sinne ja takaisin, pelkäsin enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ja mietin, mitähän P. Pouta mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että etelän talvi on ohi. Winter just came for you Pekka, minä ajattelin. Ja käänsin musiikkia kovempaa, että en enää pelkäisi. Ol niingon gotonas -kyltti oli peittynyt melkein kokonaan lumen alle, mutta sen näkeminen sai hymyn nousemaan huulilleni. Huokaisin helpottuneena ääneen. 

Tuntuu ihanalta päättää vauvavuosi valmistellen ja juhlien prinsessani yksivuotisjuhlaa. On hullua ajatella, että hänen syntymästään tulee todellakin jo muutaman päivän päästä kuluneeksi kokonainen vuosi. Vain muutama päivä ja vauvani vaihtuu taaperoon, minulta lupaa kysymättä. Ja varmasti ennen kuin huomaankaan, vuosi on jo vaihtumassa jälleen. Sillä sellaista tämä elämä nykyisin tuntuu olevan: pikajunassa istumista. Ja töihinpaluu lisää jälleen pykälän vauhtia lisää. Siitä huolimatta yritän taistella ruuhkavuosien kuuluisaa ahdistusta, sumua ja unohdusta vastaan. Yritän pysähtyä asemalle jos toisellekin. Napata hetkiä muistojen laatikkoon. Tai edes katsella maisemia. Siltikin, vaikka ne vauhdin kiihtyessä sumentuisivat yhdeksi puiden ja peltojen vihreänruskeaksi sekamelskaksi ja ottaisi vatsan pohjasta.

Kuultesä mua ruuhkavuosi?

You want me? Fucking well come on and find me. I'll be waiting. With a gun and a pack of sandwices. (Radiohead, 1996.)

comments powered by Disqus