äitiys

Unihiekkaa etsimässä

Toivoin viimeiseen asti, että olisin voinut olla sellainen vahempi, joka jaksaisi lapsen yöheräilyjä hienosti yöstä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, eikä univelka ja väsymys vaikuttaisi pahemmin arkeen. Sellainen vanhempi, kenen ei tarvitsisi turvautua unikouluun tai muihin vippaskonsteihin, jotta yöhulinat viimein loppuisivat tai edes vähenisivät. Olen kuitenkin aikaa ennen vauvaa ollut tyyppi, jonka piti nukkua joka yö vähintään 7-9h, että vire ja tekeminen pysyisi tehokkaana ja mielekkäänä. Siihen nähden yllättävän pitkään olen jaksanut pysyä positiivisena ja toimeliaana, Ruususen yöspedeilyistä huolimatta. Nyt olen kuitenkin jo muutaman viikon ajan huomannut, että negatiivisuuden kierteestä on ollut aina vain vaikeampaa päästä pois. Olen ärtyisä ja kireä, eikä energiaa riitä mihinkään. Pinna palaa pienimmästäkin. Väsymys alkoi näytellä liian suurta roolia perheemme arjessa ja totesin näkymättömälle miehelle jälleen yhden erittäin rikkinäisen yön jälkeen, että nyt en jaksa enää. Jotain on tehtävä. Ja samaan aikaan tunsin epäonnistuneeni, kun en nyt perkele saa edes yhtä vauvaa nukkumaan ilman unikoulua. 

Lainasin mammakaveri Jenniltä Unihiekkaa etsimässä -teoksen, parempien yöunien toivossa. Eipä tarvinnut kovinkaan montaa sivua selailla, kun sain varmistuksen sille, minkä jo tiesinkin: paljon olemme tehneet oikein, mutta vituiks on menny silti. Muutamassakin kohtaa. Uskon, että valtaosa Ruususen uniongelmista liittyy kohtalaisen nopeaan motoriseen kehitykseen sekä hampaiden tekemiseen, mutta tämän lisäksi taustalta löytyy omaa töppäilyä ja oikaisemisesta seuranneita lieveilmiöitä. Olemme välillä menneet nukuttamisen suhteen sieltä, missä aitaa ei ole ollut ollenkaan. Ja tässä sitten nyt keräillään sen puun hedelmiä. Kirjassa nimittäin sanotaan näin: 

on olemassa laaja joukko tutkimuksia, joissa todetaan vanhempien voimakkaan läsnäolon lapsen nukahtamisvaiheessa lisäävän tämän yöheräilyjä (Keskitalo-Rahkonen & Nalbantoglu, 2015). Lapsi, jonka aikuinen kantaa, imettää tai heijaa unen maille, ei kehitä itselleen keinoja, joilla itse voisi auttaa itsensä uneen. Tavalla tai toisella aikuiseen kytköksissä olevat uniassosiaatiot ovatkin yleisin lasten univaukeuksien syy. Lapsen yöllinen kutsu ei siis välttämättä kerro hänen suunnattomasta hädästään vaan pelkästään siitä, että hän haluaa saada jälleen unen päästä kiinni, mutta ei onnistu siinä ilman aikuisen apua. (Keskitalo-Rahkonen & Nalbantoglu, 2015.)

Check, check, check. Aavistin jo Ruususen ollessa pieni, että liikkeeseen nukahtamisesta tulisi jossain määrin ongelmia ennemmin tai myöhemmin. Ja silti toimin "väärin", päästäkseni helpommalla. Olenkin melko varma, että olen/olemme puolivahingossa ruokkineet uniassosiaation kehittymistä liikkeeseen/heijaamiseen. Ruusunen ei ole koskaan huolinut tuttia, saati muutakaan unikaveria itselelleen ja olen aina saattanut hänet unille muilla keinoin. Pitkään se onnistui tassuttamalla. Ennen ensimmäisiä hampaita hän nukahtikin iltarutiinin jälkeen sänkyynsä helposti, mutta sitten ensimmäisten hampaiden tullessa otin jumppapallon osaksi nukutusta ja jotenkin sille tielle olen jäänyt. Mitä rikkonaisemmiksi yöt kävivät, sitä nopeammin aloin antaa periksi ja otin tytön syliin tai suoraan viereen nukkumaan. Tällä hetkellä tilanne on ollut se, että Ruusunen ei enää nukahda iltaisin ilman aikuisen läsnäoloa, puhumattakaan yöheräilystä. On päästävä syliin ja pomputtelemaan. 

Kirjassa todettiin myös, että äidin väsymys sekä vauvan yöheräilystä johtuva "masennus" saattaa olla osasyy vauvan yöheräilyyn. Kohdallamme tämä saattaisi pitää paikkaansa. Nyt, kun näkymätön mies on nukuttanut Ruususen muutamana iltana, prinsessa on nukkunut yönsä levollisemmin. Minun nukutukseni jäljiltä yöt ovat aina repaleisia, joten jollain tavalla hän ilmeisesti vaistoaa minun uupumukseni. 

Olen vähän sellainen persoona, että haluan aina tehdä asiat oikein. Mieluiten ensimmäisellä kerralla. Ruususen kanssa on kuitenkin kerta toisensa jälkeen myönnettävä itselleen, että vanhemmuudessa virheitä tulee tehtyä vähän väliä. Jälkiviisaana voisinkin todeta, että olisi pitänyt lukea tämä kirja jo odotusaikana. Tai viimeistään vauvan synnyttyä. Ehkä silloin unikoulu olisi onnistuttu välttämään, mutta tällä hetkellä en näe tilanteeseemme enää muuta vaihtoehtoa. Kirjan luettuani olen kuitenkin melko luottavaisin mielin unikoulun suhteen. Siinä todetaan, että 

lasten univaikeudet eivät välttämättä mene ohi ajan myötä, kuten usein kuulee väitettävän (Keskitalo-Rahkonen, 2015). Viiden kuukauden ikäisinä öisin heräilevien vauvojen riski jatkaa yöhulinoita taaperoina on kaksinkertainen rauhallisesti nukkuviin verrattuna. Repaleisiin öihin kytköksissä oleva äidin masennus on tutkimuksissa havaittu haitalliseksi lapsen myöhemmälle kehitykselle. Se saattaa aiheuttaa ongelmia kiintymyssuhteeseen sekä ongelmia kognitiiviseen kehitykseen sekä lapsen käytökseen. Yksikään kirjassa esitetyistä unikoulumenetelmistä ei nykyisen tieteellisen tutkimustiedon perusteella aiheuta lapselle minkäänlaista haittaa, vaikka lapsi itkisikin niiden yhteydessä. Yksin nukahtaminen on taito, joka on opittava samaan tapaan kuin esimerkiksi käveleminen. Kävelemään opetteleva lapsi kaatuu ja itkee usein, ennen kuin taito on hallussa. Myös nukkumaan opetteleva lapsi joutuu välillä itkemään, ennen kuin taito nukahtaa itse kehittyy.  (Keskitalo-Rahkonen, 2015.) 

Tiedän, että blogini lukijoiden joukosta löytyy samanlaisten uniongelmien kanssa kamppailevia äitejä. Siksi halusin kirjoittaa tästä, vaikka tiedän, että samalla ehkä ammun itseäni jalkaan. Unikoulut jakavat paljon mielipiteitä ja monet (kuten allekirjoittanutki aiemmin) ovat sitä mieltä, että niihin ei pidä ryhtyä missään olosuhteessa. En ole koskaan ollut täysin unikouluja vastaan, mutta olen pitänyt niitä äärimmäisenä ja viimeisenä vaihtoehtona uniongelmien ratkaisemiseen. Nyt, kun kohta 9kk osapuilleen 2kk on nukuttu hyvin ja loput huonosti tai erittäin huonosti koen, että perheemme on tulossa tämän viimeisen vaihtoehdon äärelle. Kyky sietää vauvan yöheräilyä on yksilöllinen ja se, mikä on raskasta minulle, ei ehkä olisi raskasta jollekin toiselle. Eikä minulle todellakaan ole helppoa myöntää, että en olekaan superihminen. Olen harkinnut ja punninnut unikoulun aloituspäätöstä mieheni kanssa pitkään, kysellyt kokemuksia muilta sekä kartoittanut paljon erilaisia vaihtoehtoja. Ruususen ja perheemme hyvinvointiin liittyvien asioiden suhteen,en koskaan tee hätiköityjä päätöksiä. Siksi toivoisinkin, että päätökseni arvostelun sijaan postaus toimisi rohkaisuna äideille, jotka ovat ajautumassa tai ovat jo ajautuneet samaan tilanteeseen, missä koko perheen hyvinvointi alkaa olla väsymyksen takia vaakalaudalla. Blogin kommenttiboksin sekä muut kanavat haluankin pyhittää vertaistuelle sekä keskustelulle unikouluun liittyvistä kokemuksista, hyvässä hengessä. Mikäli päätöksemme aiheuttaa jossakin lukijassa huolta tai negatiivisia tunteita, niistä voi ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse tai yksityisviestillä. Avaan mielelläni tilannetta enemmänkin, mikäli siihen on tarvetta. Ja mikäli omakohtaista kokemusta huonosti nukkuvasta vauvasta ei löydy, toivon, että siinä tapauksessa arvostelut jätetään sikseen. Toisen arvostelu on kaikkein helpointa silloin, kun kyseisestä aiheesta ei ole omakohtaista kokemusta. En siitäkään huolimatta aio kuunnella suunsoittoa keneltäkään, jonka vauva nukkuu 70-90% öistään sekä päiväunistaan ongelmitta. Vaikeneminen on kultaa silloin, kun ei tiedä, mistä puhuu. Vai mitä?

Kirjassa esitellään paljon erilaisia unikouluja. Näistä olenkin muutamaa jo kokeillut sovelletusti ennen kirjan lukemista silloin kun opetin Ruususen nukahtamaan omaan sänkyynsä sekä yöimetyksen lopettamisen yhteydessä. Nyt, kun tarkoituksena on tehdä järjestelmällinen unikoulu, valitsin täysin uuden menetelmän: pistäytymisunikoulun. Unikoulu alkoi eilen illalla. Palaan tähän sitten, kun voin varmuudella arvioida unikoulun vaikutusta, mutta kerrottakoon nyt, että prinsessa Ruusunen nukkui 20.30-06.30 heräämättä kertaakaan. Aamulla itkarista kuului iloista rupattelua ja höpöttelyä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, en tuntenut negatiivisia tunteita herätessäni hänen höpöttelyynsä. Kun menin huoneeseen, pinnasängyssä seisoi iloisesti hymyilevä prinsessa, valmiina uuteen päivään. Tiesin, että suunta on varmasti oikea.

 Ja sinä, joka pohdiskelet, pitäisikö aloittaa vai ei: 

Lyhytkestoisella itkulla pyritään pitkäkestoiseen hyötyyn: perheen voimavarojen lisääntymiseen. Vaikka itkun kuunteleminen on raskasta, huonoon omaantuntoon ei ole syytä. Vanhemmat eivät ole hylänneet lasta vaan ainoastaan päättäneet, että tämän ja koko perheen on saatava nukkua paremmin. (Keskitalo-Rahkonen, 2015.)  

Siispä unikoulu to be continued.

comments powered by Disqus