ajatuksia

Uskotko yliluonnolliseen, sä kysyit. Uskotko telepatiaan?

Katselen epäuskoisena sängyllämme makaavaa, peittoon käärittyä, pienen pientä nyyttiä. Ruusunen tanssahtelee innoissaan rottinkisen ensisängyn ympärillä ja näkymätön mies kehottaa häntä olemaan rauhallisemmin. Varovaisemmin. Kun toinen on niin pieni. Minä katselen heitä kaikkia ihmeissäni ja käsi hakeutuu vatsan päälle. Se tuntuu vielä aivan samalta kuin eilenkin ja epäusko valtaa mieleni. ”Olenko minä jo synnyttänyt. Ja jos olen, miksi en muista siitä mitään?”. Pieni nyytti äännähtää sängyssään ja tunnen, miten heruminen alkaa. Hän ON minun vauvani. Mutta miksi hän on niin kovin, kovin pieni?

Nostan pienen kääreen varovasti rinnalle. Vauva on hädin tuskin kilon painoinen. Kuin höyhen. Mutta täynnä elinvoimaa. Hänet on puettu pikkiriikkisiin keskosen vaatteisiin, joita en muista hankkineeni. Kääritty peittoon, mitä en muista omistavani. Hänellä on tuuheat, tummat, ripset ja pikimusta tukka. Selvästi tyttö, keijumaisine piirteineen. Tummat kulmat. Aivan näkymättömän miehen näköinen, kuten Ruusunenkin oli syntyessään. Imetys sujuu ongelmitta ja tuntuu luonnolliselta. Aivan kuin hän olisi aina ollut siinä, vaikka onkin niin pieni. Toinen käteni hakeutuu edelleen pyöreältä tuntuvan raskausvatsan päälle ja olen edelleen hämilläni tilanteesta. Milloin synnytys käynnistyi? Mitä tapahtui? Ja miten voimme olla näin pienen vauvan kanssa kotona? Miksi en muista mitään? Miksi tämä kaikki tuntuu niin luonnolliselta ja oikealta. Ja samalla täysin absurdilta. Miksi vatsa tuntuu edelleen täydelliseltä raskausvatsalta, eikä synnyttäneen vatsalta? Ja samassa, kättäni vasten tuntuu pikkiriikkinen potku. Minun silmäni leviävät hämmästyksestä sepposen selälleen ja käännän katseeni epäuskoisena kohti rintaa hamuilevaa vauvaa. Hän katsoo minua suoraan silmiin ja minun sydämeni täyttyy kaipauksesta ja ikävästä. Silloin minä tiedän, kuka hän on. Ruusunen silittää varovasti pientä päästä ja minäkin nuuskuttelen tumman untuvahiuksen peittämää päätä ja sen huumaavaa tuoksua. Siinä he ovat. Minun kaikki kolme vauvaani. Ja surullisena minä ajattelen, että voi kunpa minun ei tarvitsisi irrottaa tästä hetkestä milloinkaan.

Vauva nukahtaa tyytyväisenä rinnalle ja siirrän hänet Ruususen vanhaan ensisänkyyn nukkumaan. Hän on niin kovin pieni. Maailman kaunein tyttö. Silitän pientä poskea ja olo tuntuu haikealta. Kokeilen taas vatsaa ja jälleen pieni töytäisy muistuttaa tilanteen mahdottomuudesta. Katson haikeana sängyssä nukkuvaa nyyttiä ja odotan käsi vatsalla hetkeä, jonka tiedän repäisevän minut takaisin todellisuuteen. Ja silloin herätyskello soi.

Ruusunen on tullut väliimme nukkumaan. Heräsi taas yöllä painajaiseen ja huusi äitiä. Pimeässä käsi hapuilee salaman nopeana herätyskellon pois päältä, jotta hän ei havahtuisi täysin hereille. Kierrän käteni pienen taaperon ympärille ja toinen käsi kokeilee vaistomaisesti jo pyöristynyttä vatsaa. Eikä aikaakaan, kun sieltä tulee vastauksena vielä niin kevyenä tuntuva töytäisy. Kaikki ennallaan. Minua itkettää. Miten kaikki voikin olla tässä vaan, 160cm leveydellä, mutta silti yksi tulee puuttumaan aina.

Ruusunen ei malta nukkua, vaan nousee kanssani samaan aikaan. Teemme aamutoimet ja lähdemme alakertaan. Hän jää näkymättömän miehen kanssa olohuoneeseen katsomaan piirrettyjä. Minä puen ja vedän takin vetoketjun ihan ylös asti kiinni, sillä tiedän, että aamuisin on jo ollut viileää. Astun ulos ovesta ja vedän kirpeää aamuilmaa keuhkot täyteen. Kävelen autolle ja katselen mietteissäni hileistä hohtelevaa asfalttia. Vahvaakin vahvempana koettu uni ei tahdo päästää otteestaan. Miksi sinä tulit jälleen, Varpuseni? Sainko hetken taas pitää sinut, kunnes karkasit herätyskellon myötä sinne jonnekin? Minne sinun taas piti mennä, pieni lintu? Mihin sulla on aina niin kova kiire? Kävitkö muuten vaan vai halusitko kertoa äidille jotain? Mistä nyt taas pitää olla huolissaan?

Kun myöhemmin mummi viestittelee tupakan tuoksun jälleen leijailleen Kojonperässä, minä aavistan jo pahinta. Tehän käytte aina samaan aikaan. Mummu ja sinä. Mutta ketä vastaan tällä kertaa? Kenen vuoro on tällä kertaa? Pelko yrittää nostaa päätään. Väittää sinun tulleen hakemaan sisaruksiasi, koska olet niin yksinäinen siellä kaikkien isoisovanhempiesi ja muiden jo menneiden seassa. Mutta minä vaimennan sen rakkaudella. Ja jos pistän silmäni kiinni, pystyn piirtämään sinun kasvosi mieleeni uudelleen. Ja tunnen pelkästään kiitollisuutta siitä, että sain jälleen pitää sinua sylissäni. Vaikka vain hetken.

Myöhemmin seuraavalla viikolla saamme tätini kanssa kesken työpäivää viestin, missä kerrotaan erään läheisen lähteneen. Rauhassa nukkuen. Sinne jonnekin. Hetken aikaa me halaamme ja pyyhimme kyyneltä silmäkulmasta. Ja käymme sitten taas mietteliäinä työhön ilman, että kukaan muu ehtii huomatakaan mitään. Sillä niin meidän suvun naiset vain tekevät. Ja jälleen jo päivien takainen uni palaa kirkkaana mieleeni.

Tämänkö sinä karkasit minulle kertomaan? Rakas Varpu. Että nyt oli hänen aikansa mennä. Pidättehän hänestä huolta, rakas? Kerrot, että jos joku noin pienikin voi siitä kaikesta selvitä, niin siitä selviää ihan kuka tahansa. Että ei kuoleman takia kannata olla murheissaan. Pidäthän häntä kädestä, pidäthän rakas? Näytät hänelle, miten sieltä jostakin sitten läheisten unimaailmaan aina karkaillaan. Että hänkin pääsisi sitten joskus vielä käymään.Silloin tällöin.