ajatuksia

UUDEN OPETTELUA

Palasin viime viikon alussa takaisin sorvin ääreen, kahden viikon kesälomailun jälkeen. Jäädessäni lomalle olin saanut siihen asti viettää töissä hyvin tavallista arkea, eikä raskaus hidastanut menoa millään lailla. Pohdiskelin jo tuolloin, jatkuuko kaikki samalla tavalla loman jälkeen, kun maha on jo hieman isompi ja painoa alkaa kertyä. Kaikki ravintola-alan ihmiset tai alalla joskus työskennelleet tietävät, ettei työ ole kevyimmästä päästä. Tavanomaiseen työpäivääni sisältyy paljon erilaisia nostoja ja tavaroiden kuljettelua paikasta toiseen. Olet jatkuvasti menossa tai tulossa, usein molempia samaan aikaan. Askelia tulee otettua keskimääräisesti päivästä riippuen 11-15 000, mikäli puhelimeni askelmittariin on uskomista. Käytännössä olen jalkojeni päällä koko työpäivän ajan, ruokataukoa lukuun ottamatta. Useimmiten 7-8 tuntia. Kuulostaa hurjalta, mutta uskokaa minua: siihen tottuu ja siitä oppii pitämään. En koskaan voisi nähdä itseäni pelkässä istumatyössä. Keskeistä on pitää ryhti hyvänä ja fysiikka kunnossa, että jaksaa ongelmitta. Raskaus kuitenkin muuttaa kehon asentoa ja mahan kasvaessa on alettava ottamaan asioita eri tavalla huomioon. Itselleni tämä on alkanut kirkastua näiden kuluneen kahden viikon aikana erinomaisen hyvin. En kuitenkaan osannut ajatella, että suurin muutostyö olisi tehtävä oman pääni sisällä.

Ensimmäiset iltavuorot olivat todella raskaita, loppuvaiheessa tuntui, että jalat olisivat painaneet vähintään tonnin. Jalkoja ja selkää särki yhtä paljon kuin joskus kauan sitten aloittaessani tällä alalla. Tein aluksi töissä asiat niin kuin ennenkin. Kaikki minun kanssani töitä joskus tehneet tietävät, mitä tarkoitan. En nimittäin osaa olla hetkeäkään paikoillani. Kuvittele mielessäsi Maatiekiitäjä, niin tiedät, miltä minä näytän työpaikalla. Tämähän ei Bebelle ja kropalleni enää sopinut. Harjoitussupistukset astuivat kuvioihin, liitoskipujen saattelemana. Pienenkin ponnistelun tai noston jälkeen maha meni aivan kivikovaksi ja koko lantion seutu vihloi kuin viimeistä päivää. Olo ei tuntunut helpottavan hetkeksikään. Oli pysähdyttävä ja otettava hetki iisisti. ”Hullu akka, tappaa itsensä työllä”, Bebe varmaan ajatteli kylkeä kääntäen. Ensimmäiset illat hän sai minut huolesta sekaisin, sillä en tuntenut liikkeitä muutamaan päivään juuri ollenkaan. ”Antaa toisten riehua, hän kai ajatteli”. 

Pelko istui olkapäälläni naureskelemassa, kun yritin rauhoitella itseäni, että ei ole mitään hätää. Vaadittiin whatsappituki Jokiselta, ei ole mitään hätää -puhelu äidille ja tsemppihali työkaverilta ennen kuin rauhoituin. Seuraavana päivänä keskustelin pitkään esimieheni kanssa. Tuon keskustelun aikana viimeistään ymmärsin, että olen todellakin mukavuusalueeni ulkopuolella. On niin vaikeaa hyväksyä se, että minulla ei ole minkäänlaista kontrollia asioiden etenemiseen. Vaikka seisoisin päälläni, en voi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä kehoni uumenissa tapahtuu. Kun on luonteeltaan kunnianhimoinen ja määrätietoinen, on vaikeaa nöyrtyä ja myöntää, että ei enää pysty tekemään asioita samalla tavalla kuin aikaisemmin. On niin vaikeaa opetella tekemään hitaasti ja rauhassa. Haluan olla hyvä, haluan tehdä kaiken tehokkaasti ja oikein. 

”Se on varmasti vaikeaa, koska sun ei pidä muuttaa vaan sun tekemistä, vaan samalla myös osaa sun persoonasta”. 

Olen lapsesta asti ollut minä itse -tyyppi. Se, joka ei pyydä apua tai lepää, vaikka pää olisi kainalossa. Se, joka ei sano ikinä ei. Vasta nyt ensimmäistä kertaa yritin katsoa omaa tekemistäni ulkopuolisen silmin. Olen niin tottunut tekemään asiat tietyssä rytmissä ja tietyllä tavalla, että en huomannut sen haitallisuutta ennen kuin oli oikeasti hätä ja paniikki. Mietimme yhdessä esimieheni kanssa, millä keinoin voin itse vaikuttaa jaksamiseeni työssä ja miten työnantajan on mahdollista tukea jaksamista. Pitää oppia kantamaan eri tavalla, käyttämään kärryjä apuna. Kävellä hitaammin, keskittyä seisomaan paremmassa asennossa. Nyt minun on OIKEASTI OPITTAVA olemaan rauhallinen. Tekemään asia kerrallaan. Olemaan armollinen itselleni ja otettava aikaa myös palautumiseen. Hiljaa hyvä tulee. Asiat kuulostavat itsestäänselvyyksiltä, mutta tuntuvat minulle mahdottomalta tehtävältä. Otan sen kuitenkin vastaan haasteena. 

Note to self: keskustele esimiehesi kanssa. Nöyrry ja pyydä apua. Myönnä ääneen, jos et jaksa. Miettikää yhdessä, miten homma tehdään eri tavalla. Kokonaisuudessaan töihin paluu oli siis silmiä avaava kokemus. Ei ole enää kyse vain minusta. Mitä kaikkea tämä pieni ihminen minulle vielä opettaakaan?


"Typerä nainen. Heit seljälles, äläkä ressaa". 

Tänään onkin tiedossa toiminnallinen vapaapäivä. Kohta lähden juomaan Mamman 85v synttärikaffeet ja sitten siirretään sisko miehineenkoirineen uuteen lokaatioon. Tässäkin asiassa minun on nöyrryttävä ja tyydyttävä muuttoapulaisen sijaan ruokavastaavan ja tavaroiden järjestelijän rooliin. Pizzaa on tilattu, ehkäpä siitä riittää teillekin resepti jakoon joku toinen päivä! Ihanaa viikonloppua! Jos tylsyys iskee niin ajelkaa lauantaina Kiikoisiin viettämään mun kanssa Kiikoisten ABC:n kymppisynttäreitä ;)! 
comments powered by Disqus