ajatuksia

UUSI TYÖTEHTÄVÄ


Nykyään puhutaan paljon äitiydestä. Äitimyytistä ja siitä, miten äitiydestä on someaikakautena tullut taidetta. Kuka on hyvä äiti? Millaista on hyvä äitiys ja vanhemmuus? Kuka on oikeassa ja kuka väärässä? Vanhemmuus on kilpailu ja vain parhaat menestyvät. Edes yksinkertaisia arjen asioita ei voi ratkaista itsenäisesti. Asian OIKEA laita tulee tarkistaa netin keskustelupalstalta tai Facebook-ryhmän raadilta. Ja siinäpä vasta viidakko. Silmät pyöreinä seuraan nyt jo keskusteluja, joissa perimmäinen pointti unohtuu kaiken sen mielensäpahoittamisen keskellä. Olen nyt jo huomannut, miten helppoa tuonne sudenkuoppaan on lipsahtaa. Miten helposti sitä alkaa verrata omia ajatuksiaan muiden ajatuksiin: olenko oikeassa vai väärässä? Jos teen näin, olenko huono äiti? Jokaista omaa askelta tulee puolustaa ja vain minä olen oikeassa, ei kukaan muu. Vain minun tapani on oikea. Jo odotusaikana pitää miettiä, kenen joukossa seisot. Mutta valitse tarkkaan, sillä takinkääntäjistä ei tykkää kukaan.

Vauvan vaatteiden ostaminen ennakkoon sai itsessäni aikaan ensimmäisen ahdistuskohtauksen. Tuntui, että pelkästään jo näin pieni asia jakoi äidit kahtia. Vaatteiden määrä on tärkeää, älä missään nimessä osta liikaa ennakkoon. Se on väärin. Mutta pitää niitä nyt enemmän olla hei. Älä missään nimessä osta uutta, mutta toisaalta älä myöskään käytettyä. Osta Minirodinia mutta älä silti osta. Kotona katselin ostoksiani ja mietin, onko tässä nyt liikaa vai liian vähän. Epäeettistä vai eettistä. Kallista vai liian halpaa. Onko bodyt oikean mallisia ja onko niissä oikeanlainen nappikiinnitys. Minusta tuntui kuin näkymättömät äidit olisivat tarkastelleet toimintaani ulkopuolelta. Koko ajan odotin, että joku sanoisi ääneen: et sinä sitä noin voi tehdä. Tämä ei voi jatkua näin. Päätin vaihtaa näkökulmaa. Peilata äitiyttä siihen, mistä jo tiedän: työelämästä. 


Äitiys on kuin uusi työhtehtävä. Se tulee varmasti olemaan elämäni tärkein ja opettavaisin työ. Mitä uuden työtehtävän oppiminen vaatii? Tarvitaan tietoa, perehdytystä ja toistoa. Itseohjautuvuutta ja omaa oivaltamista. Kuten case lastenvaate osoitti, tietoa todellakin on tarjolla. On vain opittava suodattamaan siitä itselle oleellisin tieto. Olen vuosien saatossa oivaltanut työelämässä, että virheitä saa ja PITÄÄ TULLA. Opin itse parhaiten erehdyksen kautta. Voin mokata kerran, toisen kerran ja kolmannenkin kerran. Takaan ja alleviivaan, että jossain vaiheessa opin siitä, enkä tee samaa virhettä enää toiste. Toinen keskeinen asia on ollut ymmärtää, että vaikka tekisin asian tietyllä tavalla, joku muu saattaa päästä täysin samaan lopputulokseen toista reittiä. Olemme kaikki yksilöitä. Niin monta kuin on tekijää, niin monta on tapoja tehdä. Uutta asiaa opeteltaessa tärkeintä ei ole se, miten minä teen tai miten Pirjo tekee. Keskeistä on nähdä matka ennen maaliviivaa. Miten sinne on mahdollista päästä? Sillä, miten sinne yksilönä kuljetaan ei ole merkitystä, jos lopputulos on kuitenkin sama. Ja mitä sitten, jos kaadut matkalla? Aina voi nousta ylös ja yrittää uudelleen. Usein käy myös niin, että lopullinen tapa tehdä hioutuu muotoonsa matkan varrella. Huomaankin, että olen yhdistellyt muiden tekemistä omaani. Lopputuloksena on syntynyt aivan uudenlainen tapa tehdä asioita. win-win.

Tuntuu siltä, että äitiydessä jatkuva mielensäpahoittaminen, uhriutuminen ja leirityminen meihin ja noihin on muodikasta. Halutaan pitää tiukasti kiinni omasta tekemisestä ja omista mielipiteistä. Seistään tappiin asti omalla kukkulalla, eikä nähdä enää metsää puilta. Hakeudutaan vain sellaiseen seuraan, missä yleinen mielipide ja arvot vastaavat täysin omia. Pönkitetään omaa mielipidettä arvostelemalla niitä, jotka seisovat aidan toisella puolella. Olen naisvaltaisella alalla työskennellessäni törmännyt tähän täysin samaan ja itsekin sortunut siihen. Mutta kuka tällaisessa maailmassa voittaa? Olen itse väkisin opetellut antamaan ja vastaanottamaan palautetta. Pyrkinyt lopettamaan itsetuntoni pönkittämisen muiden kustannuksella. Kummassakin riittää tekemistä vielä loppuelämäksi, niin haasteellisesta aihealueesta on kyse. Läyhääminen ja negatiivisuuden ruokkiminen istuvat tiukassa ja niihin lipsahtaa huomaamattaan helposti takaisin. Äidiksi kasvamisessa haluaisin oppia saman, minkä olen oppinut työelämässä: jos et koskaan saa palautetta, et voi koskaan kasvaa. Et voi koskaan johtaa tai opettaa muita, jos et ole valmis oppimaan itse. Työasiat ovat työasioita. Palautetilanteessa keskustelevat asiat, eivät ihmiset. Sinun persoonassasi ei ole mitään vikaa, vaikka tavassasi tehdä työtä olisi petraamisen varaa. Hyökkäys on paras puolustus, mutta todellisuudessa kukaan ei oikaise tekemistäsi vain siksi, että sinulle saataisiin mahdollisimman paha mieli. Peiliin katsominen tuntuu pahalta ja sen besserwisserin naama tekisi mieli leipoa uuteen uskoon, mutta sisimmässäsi tiedät hänen olevan oikeassa ja tarkoittavan vain hyvää.

Jos nämä asiat pätevät työelämässä, voisiko niitä voisi soveltaa äitiyteen ja muiden äitien kanssa kommunikoimiseen?

Tunnen helpotusta siitä, että voin sanoa ääneen: en tiedä tästä mitään. En osaa, enkä varsinkaan ymmärrä. Opettakaa minua. Olen niin pitkään työssäni ja arjessani ollut ratkaisijan ja perehdyttäjän roolissa, että tuntuu vapauttavalta seistä jälleen oppijan saappaissa. Suhtaudun avoimesti ja uteliaasti olemassa olevaan tietoon. Yritän poimia sieltä meidän perheelle parhaat vaihtoehdot. Perehdyttäjiä äitiyteen on tarjolla runsaasti, onhan äitejä maailma pullollaan. Mistä tiedän, kuka on oikeassa? Itse uskon, että tietyllä tavalla jokainen heistä on. Jos lapseltani kysytään, niin heistä kukaan ei ole. Sillä paras perehdyttäjäni on vasta matkalla. Luulen, että vain hän tietää, minkälaisen äidin hän itselleen tarvitsee. Opettelemme sitten yhdessä, minä ja hän.
comments powered by Disqus