ajatuksia

VARHAISTA NIMIPOHDINTAA


Läheisten enemmän tai vähemmän tosissaan antamia nimiehdotuksia vauvalle. 

Tässä ”uudessa odotuksessa” ensimmäisten kuukausien aikana pelko oli hyvin voimakasta. Emme myöskään tienneet tulevan lapsen sukupuolta tällä kertaa etukäteen. Jotenkin se työnimi sitten jäi tällä kertaa keksimättä kokonaan ja olemmekin koko odotuksen ajan puhuneet hänestä vauvana. Nyt, kun sukupuolesta on kohtalaisen varma veikkaus, olen itse huomannut välillä puhuvani hänestä myös neitinä tai friiduna. Tosinaan myös hullu muija; enimmäkseen silloin, kun hän pyrkii kylkiluistani läpi. Alkusysäyksen nimipohdinnalle saimmekin ennakkotietolomakkeesta, joka minun tulee ensi neuvolakäynnillä palauttaa. Siihen kun pitää laittaa nimiehdotukset sekä tytölle että pojalle, jos hätäkaste tulee ajankohtaiseksi. Omat hätäkastenimeni ovat aikanaan olleet niinkin mielikuvitukselliset kuin ”Matti” ja ”Liisa(terkkuja vaan äidille). Ei edellä mainituissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta tästä traumatisoituneena halusin itse pohtia nimiä hieman tarkemmin ennakkoon. Etenkin kun otetaan huomioon näkymättömän miehen taipumus keksiä jo pelkästään kissoille erilaisia nimityksiä päivästä toiseen. Jos hätäkaste tulisi jostain syystä kohdallamme ajankohtaiseksi, en välttämättä halua tietää, minkälaisen nimihirviön näkymätön mies keksisi paniikkitilanteessa lapsellemme antaa. Itsestäni puhumattakaan.

Paniikkihäiriöni hallinnassa keskeistä on mahdollisten ongelma- ja paniikkitilanteiden ennakointi ja niihin varautuminen. Niin kauan, kun pysyn tilanteen tasalla ja langat ovat omissa käsissäni, ei ole mitään hätää. Hallinnantunteen menettämisestä alkaa aina alamäki. Jonkun mielestä hätäkastenimen pohtiminen ennakkoon saattaa kuulostaa turhalta ja typerältä, mutta minulle se luo pientä varmuutta siitä, että edes joku asia pysyy hallinnassani sitten mahdollisen kaaoksenkin keskellä. Paniikkihäiriöni on pysynyt hyvin maltillisena jo useamman vuoden (kiitos pitkällisen ajatustyön ja erinäisten harjoitteiden). Huolimatta Varpun syntymästä, tämän tulevan vauvan syntymä tulee olemaan minulle kuitenkin melko lailla uusi tilanne. Ja juuri uusissa tilanteissa paniikkihäiriö oireilee voimakkaimmin. Siksi haluan valmistautua ennakkoon niin hyvin, kun se nyt synnytyksestä puhuttaessa voi olla mahdollista. Siinä tapahtumassa kun omat vaikutusmahdollisuudet asioiden etenemisen suhteen tuppaavat olemaan aika rajalliset. Tästä näkökulmasta katsottuna mielestäni on oikeutettua kuluttaa kaksi päivää mahdollisen hätäkastenimen pohdintaan. Tästä päästään takaisin varsinaiseen aiheeseen, nimittäin kaksi päivää tämä tehtävä meiltä yhteensä vei. Jep, tällä tahdilla lapsemme ehtii kasvaa aikuiseksi, ennen kuin keksimme hänelle nimen, minkä molemmat hyväksyvät. Samalla olemme nyt kuitenkin potkaisseet varsinaisen nimenpohdintaprosessin käyntiin, joten ehkäpä se tästä vielä suttaantuu.

Haaveilipa perheenlisäyksestä tai ei, jokainen on ehkä joskus pohtinut mahdollisia nimivaihtoehtoja tuleville lapsilleen. Niin minäkin, useita kertoja sekä yksin että kavereiden kanssa. Jostain syystä minulla on kuitenkin aina ollut enemmän nimivaihtoehtoja pojille kuin tytöille ja olen kokenut poikien nimien pohdinnan jotenkin paljon helpommaksi. Tämä juontaa kai siitä, että äitini on aina ennustanut minulle poikalapsia. Toisin on kuitenkin käymässä. Nyt povataan jo järjestyksessä toista tyttöä tähän perheeseen. Tytöillekin minulla oli kuitenkin sivullinen muutama nimisuosikki olemassa. Omalta osaltani tämä pohdinta oli siis melkoisen nopeaa, koska pohjatyö oli jo tehty kauan sitten. Minusta nimen antaminen on kuitenkin yhteinen juttu ja halusin jo tässä vaiheessa tietää näkymättömän miehen toiveista. Hän yritti tietenkin päästä helpolla ja valita suoraan minun vaihtoehdoistani. Jouduinkin hieman potkimaan häntä perseelle tämän asian suhteen. Töihin lähtiessäni jätin hänelle kotitehtäväksi paperilapun, mihin hänen tuli kirjoitella omia suosikkejaan ylös. Illalla istahdimme sohvalle ja vaihdoimme paperit keskenään.

”Sit ei saa nauraa toisen ehdotuksille. Alleviivaat sieltä kaikki sellaset, mitkä pääsee jatkoon”. 


”KUI PALJO NÄIT OIKEE ON, montaks mu näist pitää valita oikee”. 

”No ei oo ku sivullinen, otat sieltä kaikki sellaset, mistä tykkäät”. 

”Ei hyvää päivää”. 

Näkymätön mies silmäilee vaihtoehtojani ja kiellosta huolimatta hihittelee ja kikattelee. 

”MÄ SANOIN ETTEI SAA NAURAA TOISEN EHDOTUKSILLE!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!” 

”No joo joo, mut VIOLA (?!). Ei varmaan kyl mitää rahkapakettia tuu mein lapsen nimeksi”. 

”Se on TUOREJUUSTO ja kaunis nimi sitäpaitti. Mitä itelläs on tääl joku maailma yleisi JOHANNA”. 

”Nii no en mä kyl ees halua sitä. En mä tiä miks mä sen sinne edes laitoi”. 

Kiivaasta keskustelusta huolimatta saimme kuin saimmekin tehtävän suoritettua loppuun. Projekti herätti yllättävän voimakkaita tunteita. Nimivaihtoehtojen esittäminen toiselle tuntui todella henkilökohtaiselta. Pelotti, että mitä mieltä toinen niistä on. Nauraako se? Pitääkö ihan idioottina? Ilmapiiri pysyi kuitenkin meidät huomioon ottaen yllättävän kepeänä ja leikkimielisenä, okei ehkä vähän riideltiinkin. Saimme kuitenkin supistettua listan yhden sivun mittaiseksi, huolimatta siitä, että omia ehdotuksiani oli alkujaan jo se yksi sivullinen. Näkymätön mies sattuu vain olemaan aika tarkka ihan kaikissa asioissa. Hän keskittyy mieluummin yksityiskohtiin kuin laajoihin kokonaisuuksiin. Tuliko siis yllätyksenä, että hänen ehdotuslistansa oli ainutta Johanna-lipsahdusta lukuun ottamatta lyhyt, ytimekäs ja tarkkaan harkittu. Tästä syystä minulle ei tullut yllätyksenä, että vain murto-osa omista ehdotuksistani pääsi jatkoon hänen seulastaan. Huonona häviäjänä huomasin heti vähän harmistuvani. Taas yksi askel kohti aikuisuutta: aina ei saa sitä, mitä haluaa. Toisellakin on oikeus päättää. Huomasimme myös, että kummankin listalta löytyi muutama sama suosikki, mikä hieman helpotti ”lopullisen” päätöksen tekemistä. Jätimme asian kuitenkin vielä päiväksi hautumaan. Eilen illalla kävin nimiä uudelleen läpi. Pyysin miestä karsimaan vielä tästä listasta ja hän valitsi sieltä muutaman suosikin. Lopulta teimme valinnan niiden perusteella ja kirjoitin nimen palautettavaan paperiin ennen kuin asiasta tarvitsi vääntää yhtään enempää. Olimme kuitenkin lopulta valintaan tyytyväisiä. Nyt kaikkia tietenkin kiinnostaa, mikä nimi siihen lopulta valikoitui. En sitä kuitenkaan paljasta lällällääääääää, ihan vain siitä syystä, että nimi SAATTAA päätyä käyttöön myöhemminkin.

Kävin tätä nimenpohdintaprosessia läpi myös muutamien vanhojen restonomiluokkakavereiden, sekä äidin ja siskon kanssa. Luokkakavereilta tuli ihan relevanttejakin ehdotuksia ja pointteja. Äidin ja siskon missiona on ilmeisesti keksiä meidän vauvalle mahdollisimman ruma ja kamala nimi. Sellainen, että toista varmasti koulukiusataan koko loppuikä pelkän nimen perusteella. Ihme apinoita nuo omat perheenjäsenet. En tiedä miksi tämä nimen pohtiminen tuntuu kovin tärkeältä tehtävältä ja otan sen jotenkin todella henkilökohtaisesti. Ei nimi miestä/naista pahenna, jos ei hän sitä itse tee. Mutta silti. Jos verrataan näkymätöntä miestä ja minua, niin minä otan tämän asian ehdottomasti hyvin vakavasti, hänen enemmänkin leikitellessä asialla. This shit is seriouzzzzzzzzzzzzzz. Siksi olen ottanut jatkoa ajatellen diktaattorin elkein muutaman suuntaviivan lopullisen nimen pohdintaa silmällä pitäen. Viitasen Saralle terkkuja; esimiestyöstä tuttu Natsiheikkonen nostaa päätään.

1. Etunimi ei saa alkaa J- eikä M -kirjaimella. Haluan, että perheessä kaikkien nimet alkavat eri kirjaimella. Miksi? No koska isoisoäitini on aikanaan kuulemma sanonut, että ”on järjen köyhyyttä, jos perheessä kaikkien nimet alkavat samalla kirjaimella”. Tämä on tietenkin mielipideasia, mutta tuo lause on jäänyt lapsesta saakka kummittelemaan päähäni ja siitä on lopulta muodostunut tällainen ”pakkomielle”. Tosin, alkavathan esimerkiksi minun ja äitini nimet samalla alkukirjaimella, joten ei tätä neuvoa ole meidänkään suvussa niin kovin kirjaimellisesti noudatettu. 

2. Vauva tulee saamaan näillä näkymin isänsä sukunimen. Etunimi ei saa tällöin myöskään alkaa L-kirjaimella. Ai miksi? No koska MINÄ en halua, että etu- ja sukunimi alkavat samalla alkukirjaimella. 

3. Ei mitään liian erityistä tai spessua. En näe sille minkäänlaista tarvetta, hän on tarpeeksi erityinen ilman mitään väkisinväännettyä erityisnimeäkin. Ei myöskään mitään ällösöpöä nimeä, mikä sopii kyllä vauvalle tai lapselle, mutta kuulostaa aikuisena vain dorkalta. Ei silti myöskään sitä kaikkein yleisintä, mikä löytyy kolmeen kertaan yhdestä koululuokallisesta. Kohtalaisen tavallinen ja kauniisti sointuva nimi, se riittää. 

4. Ei kaikkia suosikkeja samaan nimeen. Nimen pitää lausuttaessa kuulostaa järkevältä ja kauniilta. 

Onneksi tässä on vielä aikaa. Varsinainen nimi ehtii hakea vielä muotoaan ja siitä ehditään riitelemään vielä monet kerrat. Loppujen lopuksi uskon, että lopullinen päätös syntyy itsestään sitten, kun vauva saapuu maailmaan ja pääsemme tutustumaan hänen persoonaansa. Ei kannata varmasti lyödä nimeä loppuun asti lukkoon, sillä mitä jos vauva ei vain näytäkään Terttu Inkeriltä?




comments powered by Disqus