perhe

Varpu, lintuseni

Vaikka en ehkä enää puhu sinusta ihan niin usein kuin ennen, en silti ole lakannut ajattelemasta sinua. Jos joku kysyy onko Ruusunen esikoinen tai montako lasta minulla on, haluan aina mainita sinusta. Minulle se on tärkeää. Jos joku kysyy, kerron sinusta mielelläni niin paljon, kun kysyjä vaan ikinä haluaa tietää. Minusta on tärkeää kertoa, että sinä olit kerran olemassa. Miten sinun lyhyt elämäsi, oli niin kovin tärkeä ja arvokas. Ja kerta kerralta, sinusta puhuminen on helpompaa. Tapahtuneesta puhuminen on helpompaa. Se johtuu sisarestasi, tiedän sen. Vaikka hän ei voi koskaan ottaa sinun paikkaasi, saati korvata sinua, hän on saanut sinun menetyksestäsi syntyneen haavan parantumaan. Arpeutumaan. Ja tiedän, että juuri niin sinä olisit halunnut tapahtuvan. Et haluaisi meidän surevan liikaa. Kyllä sinä tiesit, miten paljon kaikki sinusta välittivät. Miten paljon kaikki olisivat toivoneet, että kaikki olisi päättynyt onnellisesti. Mutta sinä tiesit, että ei elämässä aina ole onnellisia loppuja. Ja vaikka viimeiseen asti yritimme yhdessä huijata kohtaloasi, viilaten sitä linssiin monet kerrat, lopulta sinun oli mentävä. Sinulla oli tehtävä siellä jossakin.

Muutamia viikkoja sitten etsin ulkoiselta kovalevyltä vanhoja koulutehtäviäni sekä muita tiedostoja. Törmäsin samalla piilottamiini odotuskuviin, joita olin ottanut odotuksesi aikana. Olin piilottanut ne itseltäni pian syntymäsi jälkeen. En siksi, että haluaisin unohtaa. Piilotin ne, koska niiden katseleminen tuntui liian raskaalta. Tälläkin kertaa mietin pitkään, olisinko jo riittävän vahva. Ja kesti kauan, ennen kuin klikkasin kansion auki. Katselin sinua ja yhteistä matkaamme. Ikävöin, itkin ja muistelin. Mutta kyyneleet, jotka valuivat poskiani pitkin, eivät polttaneet enää sieluani samalla tavoin kuin ennen. Ajan kuluessa suru on muuttanut muotoaan. Se on hyväksyvää ja haikeaa. Vain ikävä on jäljellä ja hetkittäin se palaa lähes yhtä voimakkaana kuin helmikuussa 2016. Kopioin kansion kovalevyltä takaisin koneelle, että voisin palata nopeammin luoksesi silloin, kun ikävä tuntuu kaikkein voimakkaimmalta. Sillä enää, minuun ei satu. 

Syksyn tullessa, etenkin unettomien öiden lisääntyessä, olen ajatellut sinua paljon. Olen pomputellut pikkusiskoa uneen tuhannettasadattamiljoonatta kertaa samalla miettien: millainen vauva sinä olisit ollut? Olisitko sinäkin ollut hänen kaltaisensa yökukkuja? Olisitko ollut yhtä kiireinen. Yhtä humoristinen. Yhtä jääräpäinen ja uhkarohkea seikkalija kenties? Tai kenties olisit ollut hänen täydellinen vastakohtansa. Niin, rakas. Sitä emme saa koskaan tietää. Ylipäätään emme ehtineet saada sinusta selville paljoakaan. Vain sen, että olit pieni taistelija. Sinä et pelännyt mitään. Olit niin rohkea, että edes kuolema ei saanut sinua pelkäämään. Sinulla oli isäsi korvat ja huulet. Samanlainen nenä kuin minulla. Ja ihan pienen pienet sormet ja varpaat. "Näetkö, miten kauniit jalat. Ihan täydelliset", kätilö sanoi minulle, kun katsoimme sinua pienen hetken. Ja minä näin sinut, vaikka et enää oikeasti ollut siinä. Sinä olit kaunis. Nyt sinä olisit jo päälle vuoden, jos olisit saanut elää. Jos, jos jos. 

Jos sinä et olisi menehtynyt, pikkusiskoasi ei koskaan olisi olemassa. Jos sinä et olisi menehtynyt, olisin hänen odotuksensa alkamisen aikoihin ollut jäämässä äitiyslomalle. Olisi syntynyt kesälapsi. Ehkä erityislapsi, ken tietää. Ja elämämme olisi aivan toisenlaista kuin nyt. En olisi tutustunut Sariin ja Nuppuun, en muihin tammimammmoihin. En pyörisi juuri näiden harjismammojen kanssa. En kirjoittaisi tätä blogia, ainakaan tällaisena. Jos, jos jos jos jos jos. Ilmeisesti minun piti luopua sinusta, kaikkein rakkaimmasta, saadakseni tilalle lisää rakkautta. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun saimme pienestä siskostasi ensimmäisen 3D ultrakuvan. Monet olivat näkevinään siinä kaksi vauvaa. Minua se hymyilytti, enkä sanonut siihen oikein mitään. Tietenkin siinä näkyy kaksi vauvaa, minä ajattelin. Olit tullut takaisin, katsoaksesi sisaresi perään. Sinä kuiskasit: ei mitään hätää, äiti. Tällä kertaa ei ole mitään hätää. Kaikki menee hyvin. Ja minä uskoin sinua, vaikka pelkäsinkin ihan kauheasti. 

Toisinaan mietin, että kaikkivaltiastaikukaikinätäälläkaikestapäättääkään on sairas humoristi. Miten ristiriitaista onkaan samaan aikaan ikävöidä sinua ja samalla tuntea kiitollisuutta siitä, että olen saanut pienen Ruususen elämääni. En antaisi häntä pois mistään hinnasta. Niin kuin en olisi antanut sinuakaan. Ja tämän ristiriidan kanssa tulen tasapainottelemaan varmasti elämäni loppuun saakka. Alkuun minun oli vaikeaa tuntea kiitollisuutta ja onnellisuutta sisaresi syntymästä ilman, että en olisi samalla surrut sitä, että sinä et saanut elää. Alkuun mietin, voinko ikävöidä lasta, jonka menetin ja samalla olla kiitollinen hänestä, jonka sain syliin asti. Tuntui samaan aikaan musertavalta sekä helpottavalta ymmärtää, että toisen teistä piti menehtyä, jotta toinen voisi elää. Yhä edelleen kaipaan sinua, mutta silti olen onnellinen siitä, että pikkusiskosi kiipeää syliini kerta toisensa jälkeen. "Äiiiiiitttttttttthhhhhhhi", hän höpsöttää ja katsoo minua silmiin. "Niin rakas, mä olen sun äiti", minä vastaan hänelle hymyillen. Niin, minä olen teidän äitinne. Sinun ja pienen Ruususen.

Sanovat, että elämässä kaikki tapahtuu syystä. Sinun syntymäsi hetkellä minun oli vaikeaa uskoa siihen. Mutta hiljalleen, olen alkanut saada ajatuksesta kiinni uudelleen. Sillä vaikka jonkun on aina mentävä, elämä jatkuu. Ja sillä kertaa se olitkin sinä, jonka oli mentävä. Ei se johtunut siitä, että minä tai isäsi olisimme keränneet liikaa huonoa karmaa. Emme me tehneet mitään väärää. Sinä et tehnyt mitään väärää. Kukaan ei tehnyt mitään väärää. Niin se vain oli hovissa määrätty. Ja nyt tätä orkesteria johtaa pikkusisko, sinun puolestasi. Katsele meitä sieltä jostakin, jos ennätät. Silitä välillä poskesta ja kuiskuttele korvaan. Ja pidäthän pienestä sisarestasi erityisen hyvää huolta, pidäthän? Hän on vielä niin kovin pieni, että tarvitsee sinua enemmän kuin minä ja isäsi.  Vahdi häntä silloin, kun käännän katseeni hetkeksi pois. Ettei hän pääse putoamaan. Ja ajattele, miten upeaa: hän saa isompana kertoa, että hänellä on ihan oikea suojelusenkeli. Enkeli-isosisko, nimeltä Varpu. 

comments powered by Disqus